Puoltakaan ei ne voi mun kivustani tietää.

Seiso kuilun reunalla valmiina hyppäämään takaisin syvyyteen. Vaaka näyttää vähemmän, kun viimeksi, kun silloin se oli noussut. Mä vajoan sairauteen ja mä vapisen. Olen hukassa, kuin keväällä syntyvä pikkulintu. Olen se, joka ei osaa lentää. Ei vieläkään. Olen se jonka siivet ei kanna. Se, joka vasta opettelee räpyttelemään. Kantaisipa siivet kehoni ilmaan. Tarttuisipa tuuli niihin ja veisi mut pois jonnekkin missä ei olisi tälläistä. Katson vieläkin kaloreita lähes joka ruuasta. Skippaan ruokia, pienennän annoksia. Sanon, etten tarvi ruokaa. Lintu on niin hukassa, se on vasta pieni lapsi, joka ei ymmärrä mikä on oikein ja mikä väärin. Se ei ole nähnyt pitkään aikaan muuta maailmaa, kuin tämän missä vaan pudotaan ja pudotaan syvemmälle kokoajan. Pikkulintu ei pääse mukaan parveen lentämään. Se ei ehdi edes syksyllä etelään. Se ei pysty lentää, vaikka sillä on koko kesä aikaa. Pelkään ettei se silti opi, ettei se uskalla päästää maailmastaan irti. Pään sisäisestä pimeydestään liian kauniista. Se ei uskalla lentää. Jos siivet ei kannakkaan? Jos putoaa vaan syvemmälle... Sitä minä pelkään, epäonnistumista. Ja niin pelkää pieni lintu sisällänikin. Se pelkää, se vapisee. Sulkee silmänsä ja toivoo, että herää valoisampaan maailmaan. Mutta ei hän herää siihen koskaan. Hän ei ehkä edes halua herätä. Hän ei tiedä. Lintuemo on epätoivoinen, kun poikanen ei hyppääkkään pesänreunalta siskojen ja veljien kanssa. Se jää pesän pohjalle yksinäisenä, surullisena, mutta silti jokin pieni onni sisällään. "Ei tarvinnut vieläkään päästää irti." Mutta jokin hänessä kokee epäonnistuneensa taas. Hän ei uskaltanut parantua, uskaltanut astua pesän reunalta vapauteen. Taivaalle lentämään. Korkeammalle, kuin kukaan muu. Onnellisena, itseensä jälleen tyytyväisenä. Hän miettii miksei uskalla hypätä, avata siipiään. Jos ne voisikin kantaa? Jos mä vaan yrittäisin. Kaikki on mun vierellä, kaikki haluaisi mulle parempaa

"Vielä täällä vierelläs mä oon

sua hylkää en

mun pieni lintu vierelläs mä oon

joko tiedät sen?"

 

En tiedä... Mä pelkään etten oikeasti tiedä. Tämä pieni lintu epäröi. Jos kukaan ei haluakkaan minua, kun olen taas lihava? Jos kukaan ei halua silloin nähdä mua, kun olen vaan kasa hirveyttä. Itse en haluaisi ainakaan. Tuskin muutkaan. Ei ne silloinkaan hyväksynyt mua lihavana, niin miksi nytkään. Mun täytyy pysyä tälläisenä niidenkin takia. Kuka on oikeasti mun puolella, mun vierellä? Oikeasti... Ehkä ne ei vaan osaa nähdä mun silmin. Pysty nähdä mitä on elää näin. 

 

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

mut joku aamu mä tiedän sen

sä heräät huomaamaan

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan"



Olenhan minä aika hentoinen.

Olen täällä... Missä? Jossakin vaan... En tiedä mitä teen. Osaan kyllä syödä, mutta kaikki on pakko saada pois, mitään ei saa jäädä mun kehoon. Oksettavaa, syön karkkia, enkä oksenna. Mutta en ahmikkaan, enää en aio. Ja yritän etten oksentaisi, vaikka on kyllä käynyt mielessä. En tiedä miten pystyn syödä tänään lämmintäruokaa, uskon etten pysty syödä puolia siitä Atrian-laatikosta. Söin juuri leivän ja jugurtin. Se riittää, mä vaan uskottelen niin, vaikka tiedän totuuden. Heitin herkkuja roskiin, kun vanhemmat oli lähtenyt. Sinne meni suolapähkinät ja pullanpala. Hyi, hyi, hyi! Syön mä tänään vielä jotain, mutta en niitä laatikoita. Ne ahdistaa juuri nyt. Ehkä huomenna, ehkä huomenna... En mä tiedä mitä teen parantumisen eteen enää. Jos en ahmi ja oksenna niin se on jo askel parempaan. Vielä, kun pystyisi syödä. Mutta, kun ei pysty... Vuokranantaja sanoi mun vanhemmille, että kyllä teillä on hoikka tyttö. Isä selitti jotain valheita omasta itsestään, että vuokranantaja ei kyselisi enempää. Kyllä kaikki huomaa, kyllä kaikki näkee. Otan pienimmät farkut sovitukseen mitä löydän xxs... Myyjä tulee kysymää hetkenpäästä oliko ne hyvät ja mä hymyilen verhon takana ja sanon, että oli. "Hyvä juttu, yleensä farkuista on vaikea löytää heti oikeaa kokoa." Tuntui hyvältä, jalat näyttivät niin kauniilta kireissä farkuissa. Liian kauniilta ja niin kovin hennoilta. Olenhan minä aika hentoinen. Aika pieni, kaunis, siro, keiju... (Vaikka läski maha on vieläkin). Jotain mistä on vaikea luopua enää, kun on päässyt tänne asti ja saavuttanu kärsimyksellä. Sairasta taas, tiedän. En tiedä mihin kulkea enää. Mä tahdoin kohti parempaa, mutta entä jos tää onkin liian kaunista? Ei se voi olla. Mutta, kun luut ovat kauniit, hentoisuus, keveys. Mutta kun... Ei, en saa ajatella näin. En saisi... Mutta mähän olen sairas. Haluaisin jutella sen entisen naapurin kanssa jolla on ollut anoreksia, joka oli sairaalassa pitkään hoidossa. Näin häntä silloin, hän oli riutunut, kylmissään ja kalpea. Hän kävi juoksulenkillä joka ikinen päivä. Hän juoksi aina talomme ohi ja näin hänet ikkunasta. Kunnes kaikki muuttui, hän oli liian kipeä. Siihen puututtiin. Nyt hän voi paremmin. Matkustaa, urheilee terveellisesti ja varmasti myös syö. Kaikki voi parantua ja minä haluaisin kuulla hänen selviytymistarinansa. Mutta en tiedä miten kysyä. Hän on Facebook kaverini, mutta en tiedä miten aloittaa. Ja jos hän ei halua edes muistella niitä aikoja. En tiedä, pelkään kysyä... Vaikka oikeasti haluaisin tosi paljon. Sillä hän parantui...

En tiedä miten aloittaa

Kun keijumaassa olla saa

Miten sulkea silmät pahalta

Kun se tuntuu niin turhalta

Mä pidän silmät kiinni ja kuljen sokeasti

Tien väärällä puolella varovasti

Haparoiden ja kaatuen

Mutta silti aina hymyillen

"Onneksi se sattui"

Siihenkin jo tottui

Alkoi tyttö rakastaa tuskan värittämää taivasta

Sitä liian kaunista ja haurasta perhosta

Kristallista, särkyvää sairautta

Piilostaan hän ei näe aurinkoa enää.

Pelkään, pelkää ja pelkään... Liikaa, liikaa, ihan liikaa. Mä lähden. Muistoksi jää kauheudet. Kylmyys saunassa ja suihkussa, oksennus suihkun lattiakaivossa ja vessanpöntössä, unettomat yöt sohvalla, viha kissoja ja ihmisiä kohtaa, tappohalut ja hirveät murha-ajatukset, linkkuveitsi taskussa kulkiessa paikasta toiseen, joka päivä kaupassa käyminen, rahan tuhlaaminen, jaksamattomuus koulussa, yksinäinen joulu, sadat kyyneleet, surkea terapia, jossa mua ei ymmärretty, käynti syömispolilla ja se, kun sieltä ei enää otettu yhteyttä, syömättömyys, laihtuminen, kituttaminen kaikella tavalla, yhtäjaksoinen tuska mun sisällä, viallinen mieli, sairaat ajatukset. Muistoksi jää myös hyvääkin. Pippuri ja yksi toinenkin hyvä ystävä joidenka kanssa kahviteltiin Pippurin luona, ihanat ihmiset koululla (kuraattori, ryhmänohjaaja), koulun keittäjät, jotka lämmittivät mulle puuroa ja hymyilivät, joiden kanssa pystyi jutella, ihana kirjakaupan täti, kauppojen henkilökunta, ihana avulias naapuri, hymyt Pippurin luona, hänen ymmärtäväisyys ja apu, leffaillat, salilla käyminen, uimassa käyminen (vielä, kun en ollut niin laiha), pitkät kävelylenkit, ihmisten avoimuus, minun muuttuminen ihmisenä, oivallukset mitkä asiat ovat elämässäni vialla. Paljon on tapahtunut, minä olen muuttunut huonompaan ja parempaan. Silti onneksi koin tämän matkan, sillä opin myös paljon hyvääkin. Vaikka syömisongelmat meni ihan äärimmilleen täällä ja koko aikana laihduin yli 20 kiloa... En tiedä mitä ajatella siitä. Olen sairas, myönnän. Mutta eilen ajattelin... Onko tämän syömishäiriö? Kun mun on helppo syödä, jos vaan haluan. Ihmeen helppo. Mä haluan tällä vaan satuttaa ja kiduttaa itseäni. Keksin kaiken, nämä ongelmat, että olisin jotain. Ja muodostin ongelman, joka oikeasti alkoi mennä sairaudeksi. Jota en halunnut, halusin vaan kärsiä. Paljon, paljon, paljon!

Nyt pelkään, todellakin pelkään. Tunnen vaan pelkoa... Pystynkö muuttumaan? En pysty, pelkään etten pysty. Liian vaikeaa, liian... Itkettää sillä olen liian heikko sairauden edessä. Miksen mä pysty? Mä yritin, mutta romahdin syvemmälle. Yritän vielä syödä, mutta kaikki kulkeutuu heti elimistöstä pois. En osaa tätä. Ruoka ahdistaa, mutta yritän syödä ettei olisi niin nälkä. Joku hokee ettei saisi syödä. Mutta uhmaan sitä, haluan tehdä edes jotain oikein. Tänään pitäisi syödä makaroonilaatikkoa. Nyt tuntuu etten pysty, mutta kyllä mä pystyn, kun saan sen lautaselle eteeni. Vaikein on vaan lämmittää se, koska mähän en tarvi ruokaa. Ei mun tarvisi syödä mitään. Tuntuu lihavalle. Eilen menin yhdeksän aikaan nukkumaan, kun lihavuus ahdisti niin. Pelottaa mun paino, mutta onneksi vaaka oli pakattu muuttolaatikkoon alimmaksi, enkä viitsinyt ruveta sitä kaivamaankaan. Piilotin sen sinne, ettei vanhemmat löydä, jos ne penkoo. Toivottavasti ei löydä. Olen lihonut, tiedän... Ja se ahdistaa. En tahdo, en tahdo, en tahdo. En vain tahdo!

Pelko katsoo mua silmiin liian lujaa. Se päätti rankaista taas. Minä olen taas niin heikko, haluan vaan unohtaa. Pelon silmät uhmaa, ne on niin vihaiset. Ne vihaa mua, sairaus vihaa mua nyt. Kulkeudun pohjaan, taas niihin samoihin mutiin, jossa olen ollut jo liian kauan. Mä katson aurinkoa pinnan alta, mutta en tunne sen lämpöä. Luinen kehoni ei tunne sitä lämpöä. Aurinko on kylmä. Se jäätyy kasvoilleni. Se menee mua karkuun, eikä päästä mua ylös vedestä. Vesi on niin kylmää, se jäädyttää minut pohjaan. Jään talven viimeisten jäiden alle ja odotan niiden sulavan. En tiedä milloin ne sulaa, en tiedä milloin pääsen pois. Tiedän vain, että nyt olen täällä ja nään ne säteet, jotka sulattaa kantta hitaasti. Minä vaivun epätoivoon ja tiedän etten pysty nousemaan ylös, vaikka jää sulaisikin.

Tahdon jäädä tänne, mä tahdon jäädä tänne liian kovasti. Antakaa mun jäädä. Äitini ei anna, hän pitää huolen, että parannun. Hän ei jätä mua pohjaan. Hän rakastaa liikaa, että ei antaisi mun jäädä tänne. Hän pitää huolen, hän pitää huolen. Hän on ainoa toivoni, ellen lakkaa puhumasta hänelle. Ellen ala valehdella. "En mä ole laihtunut" "Kyllä mä syön" "En mä oksenna" "Teen täällä itse ruokaa" "Olen päässyt eteenpäin" "Olen ottanut apua vastaan" Vaikka en olisi tehnyt mitään noista. Pelkään, että sairaus laittaa mut valehtelemaan, koska sen osaan liian hyvin. Pelkään, että kaikki jatkuu tai menee pahemmaksi. Pelkään, että pikkusiskoni oli oikeassa kysyessään "Joutuuko Ehjä-Erika sairaalaan?" Jos hän olikin oikeassa. Jos mä kuolenkin, enkä voita. Jos mä en selviäkkään...