Kauniit sanat ovat hukkuneet pimeyteen.

Mun piti tulla kirjoittamaan jotain positiivista, mutta mä en pysty. Mä en löydä mitään, en yhtään kaunista sanaa. Ne kauniit sanat ovat hukkuneet pimeyteen. Mä olisin jo valmis hyppäämään, valmis lentämään. Valmis lopettamaan tämän tuskan. Haluan vaan pois, enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin elämää mä tahdon kuolla. 

Mä en jaksa näitä päiviä. Yritän silti, yritän ja yritän etsiä valoa ja voimaa. Mutta mä en löydä mitään, en ainuttakaan valonsädettä. Silti mä hymyilen, että edes se toisi paremman olon... Mutta ei sekään tuo mulle mitään. Aika valuu hukkaan, tiimalasin hiekka valuu silmieni edessä. Enkä mä ole saavuttanut mitään, mä en ole löytänyt iloa ja tarkoitusta. Elämä ei ole antanut mun voida hyvin ja aika loppuu. Se loppuu... Onko se mun vika, että elämä teki minusta epävakaan? Onko kaikki vaan mun syytä ja saamattomuutta? Olenko minä vaan niin huono, että minä itse olen valinnut voida huonosti? En tiedä... Vihaan elämää, mutta elämäkin vihaa minua. En jaksa vaan enää. Otan opamoxin ja yritän hengittää. Yritän olla ajattelematta kuolemaa. Yritän vaan... Mutta en mä osaa... Mä oon liian pohjalla. 

Mä tahdon pois. 

Mun on liian paha olla. 

En osaa huutaa, vaikka sattuu. 

Osaan vaan itkeä yksin hiljaa.

Ja tiedän, että nyt en voisi enää selvitä. 

Jos mä päätän luovuttaa. 

Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon...

Mä oon pahoillani etten mä taistellut. Mä oon epäonnistunut varmasti teidän monien lukijoiden silmissä... Mun oli taas pakko lähteä sille tielle, mitä yritin pitkään välttää. Mistä yritin taistella itseni pois. Mä en vaan jaksanut enää taistella, vajosin taas niihin vääristyneisiin kuviin itsestäni. Aloin elää taas siinä samassa valheessa kuunnellen vaan sitä yhtä. Aloin tehdä niin kuin se sanoo. Vähensin syömisiä... Vähensin lisää. Otin käyttöön muita apukeinoja. Mä en tiedä mitä sanoa, mä vaan halusin olla normaali ja onnellinen, tarpeeksi hyvä itsenäni. En saanut olla, en riittänyt. Ihmiset vaan arvosteli, ne vaan haukkui ja huomautteli. Mä en voinut olla normaali ja onnellinen. Vaan mun piti palata tähän maailmaan. Jossa yritän kelvata edes itselleni, jos en kellekkään muulle edes koskaan kelpaa. Olisi sitten edes minä, jolle kelpaisin... 

En pystynyt tähän. En enää haluakkaan pystyä, tai en tiedä onko se edes mun oma ajatus... En kuitenkaan lopeta kirjoittamista tässä blogissa! Pidän vaan aiheet nyt erillään toisistaan. Yritän pitää itseäni edes vähän järjissäni täällä, kun tuolla toisaalla oon iha järjetön... En oikeen tiedä nyt mihin olen matkalla. Oon niin sumussa taas... Yritän vaan jaksaa taas tämänkin päivän edes jotenkin...

Jos sä tahdot niin en ole elävä enää.

Haluan vaan lentää pois, vaikka nää siivet ei kannakkaan. Haluan vaan hypätä korkealta ja liiskautua asvalttiin. Haluan kävellä kauas pois ilman, että koskaan palaisin takaisin. Elämä ei tarvitse mua enää, kukaan ei oikeasti tarvitse. Mä oon turha ja tarpeeton, kukaan ei jäisi kaipaamaan mua. Mulla ei ole täällä mitään, en haluaisi jäädä enää tänne tuskaan ja turhuuteen. Elämä ei tarvi mua enää, enkä mä tarvi sitä. Kyllä mä voin lähteä. Voin lähteä, jos sä tahdot niin. 

Mä en saa merkitystä mistään mitä teen. En saa hyvänolon tunnetta enää. Vajoan masennuksen kuoppaan, kokoajan syvemmälle. Ainut mikä tuo vähän merkitystä elämälle on laihdutus (josta kirjoitan tarkemmin toisessa blogissa). Siksi mä taistelen, että voin laihtua. Että voin lopulta (toivottavasti) kuihtua pois... Ristiriitainen olo. En mä vaan halua enää elää. En juuri yhtään. Kierrän ympäri kaupunkia joka päivä ja tuhlaan rahaa, ei mua jaksa edes kiinnostaa. Ei silläkään ole enää merkitystä. Kello on kymmenen illalla ja haluaisin jo nukkumaan. Mulla on niin paha olo ja kaikki vaan sattuu niin paljon. Etten kestä tätä enää... 

Tahdon lentää

En jaksa enää

Elämä ei tahdo minua

Minä en tahdo sinua

Kipu maalaa kasvoni

Kyyneleet hukuttakaa mun tuskani

Tahdon vajota lattialle, enkä enää hengittää

En jaksa vaan yhtään enempää

Elämä tahtoo, että kuolen

Ja pyyhin jo kalenterin ensivuoden

Se näyttää mulle kallion miltä hypätä

Se sanoo jos osaat niin lennä

Se kuiskii mulle junaraiteista

Ja lääkepurkista

Elämä tahtoo, että lähden

Etten enää toivois, kun näen lentävän tähden

Mulla ei ole lupaa jäädä

Enkä mä tahdo olla tällä

Mä kävelen pois pimeyteen

Tuntematta enää missä meen