Tyhjä sisältä, liian vähän ajatuksia. Kuihtuvat haaveet ja katseessa kipua. En ole se joka on onnellinen. Paljon yksin, ystävät tuuleen kadonneet. Mieli, joka kuihduttaa ja kyyneleet joita ei voi lopettaa. En ole se joka on onnellinen. Taakkana perheelle, sekavuus minussa. Liikaa askeleita, jotka ei johda mihinkään, toivottomuus sanoissani. En ole se joka on onnellinen. Sisällötön elämä, katse ei näe enää tulevaa. Ahdistunut mieli ja muistot jotka vaan satuttaa. En ole se joka on onnellinen. Kuolema varjostaa, reunalla horjun. Itseä en tunne enää, hymyilen vaikka siihen ei ole syytä. En ole se joka on onnellinen.
Yritän hengittää, että ahdistus kaikkoaisi. Hengitän parvekkeella kylmää yöilmaa ja tärisen, itken ja kaipaan. Yritän nukahtaa, että voisin herätä huomenna taas siihen tuskaan, turhuuteen. Uusi naapuri meluaa kokoajan ja nauraa, hän kuulostaa juopuneelta. Minua ahdistaa lisää... Siitä tulee mieleen oma isoisä. Minun on kylmä, tälläistäkö se silloin oli? Minä en jaksaisi elää. Ne luulee, että mulla menee hyvin. Lääkärit ja terapeutti, vanhemmat ja sukulaiset, osa ystävistäkin. Ne ei näe mun hymyn läpi, en itsekkään välillä näe. Elän vaan tässä valheessa, esitämisessä taas. En halua mennä vanhemmille syömään lämmintäruokaa, vaan syön kotona salaattia. Valehtelin syöväni jotain lämmintä. Valehtelen, että on hyvä olla tai ihan hyvä. Mä olen jäänyt yksin. Parasystävä ei kysy mua minnekkään, vaikka puhui vappuna, että pitäisi nähdä. Perheen näkeminen on aina vaikeaa. Aina pitää esittää iloista, hymyillä ja nauraa. Aina pitää syödä ja touhuta, kertoa juttuja. Mä en jaksaisi.
Äitienpäivä... Minusta tuskin koskaan tulee äitiä, ainakaan biologista. En halua, enkä kykene. Pitää mennä onnittelemaan omaa äitiä, vaikka kyyneleet on herkässä. Pitää taas olla vahva, sitähän multa odotetaan. Kipu on liikaa, elämä on liikaa. Ja minä olen liian vähän.
Uskalsin laittaa kuvan itsestäni... Pelottaa ihmisten reaktiot niin paljon ja se, kun itse inhoan tätä tyttöä ihan liikaa. Kaikki haukkumasanat pyörii päässä...
On vaikeaa syödä, olla syömättä. "Mä taistelen", mutta minkä vuoksi? Syömishäiriön? Tämän kaiken hyväksi, vaikka sen pitäisi olla päinvastoin. Mä aloin vaan inhota itseäni taas liikaa... En mä kelpaa näin, en kellekkään. Aiemmin sain kuulla kauhisteluja laihtumisesta ja nyt siitä, että oon vähän pyöristynyt. Kiitos vaan... Mä en kelpaa ikinä! Mielummin itken yksin laihana, kun lihavana... Mä oon vaan liian lihava ollakseni mitään. En mä kelpaa, mä en kelpaa. Kyllä SCID-testeistä varmaan, joku diaknoosi tähänkin tulee. Syömishäiriö? Mua ahdistaa, eikä se lääke auttanut. Mä oon kuvottava! Pitää mennä vanhemmille tänään, koska lääkkeet on loppu. Mä teen tänään iltapalaa. Hedelmänpaloja tarjoilulautasella...
Mä haluan vaan olla tässä. Jatkaa... Tai ehkä en halua, mutta teen sen silti. Ehkä tämä on vaan turva, johon pääsee piiloon maailmaa. Jos maailma sattuu liikaa, niin täällä on parempi olla. Pahempi... PAREMPI. Ei ole väliä, mä en välitä. Kunhan mulla on edes jotain, rajat joita ei voi ylittää. Mä tahdon vaan jäädä ja tuntea taas tämän. Tahdon olla parempi tällä kertaa. Ja mun parempi on... Oli.
"Kukaan ei oo mulle niin ankara, kun mä ite"
Kävelen, olo on entistä tyhjempi. Aamupala on syöty, sen jälkeen ei mitään. Odotan iltapalaa, mutta en tiedä mitä syödä. Mitä uskaltaisin? Ostin talousvaa'an, nyt en voi enää huijata! Aamulla laskin kalorit ensin väärin ja, kun totuus paljastui se oli ihan hirveää. Joka päivä vähemmän ruokaa, vähemmän kaloreita, vähemmän syyllisyyttä. Ja enemmän käveltyjä askelia. Mä hukun tähän, mutta se ei haittaa. Mä haluan vaan laihtua, paljon, liikaa... Liian tyhjää, mä tahdon pois elämästä. Tahdon satuttaa, syödä vähän ja haihtua pois.
Katson vastaantulijoita, ne on niin pieniä. Mua ärsyttää vaan enemmän. Miksi mä teen tän taas? Koska mua sattuu vaan. Peilikuva sattuu, yksinäisyys sattuu, eläminen sattuu. Ja mä tahdon tuntea sen kivun. Rankaista itseäni, sillä mä oon surkea ihminen. Nyt mä tahdon alemmas kuin koskaan aiemmin.
264... ja se huutaa kovempaa vaan.
