Pelkään etten enää riitä.

Juon kahvia sinisestä muumikupista... Kello on pian neljä aamulla ja mä olen valvonut koko yön. En pystynyt mennä nukkumaan, sillä mua pelottaa lähteä huomenna reissuun... Pelkään mennä J:n luo, vaikka olen ollutkin siellä jo yhden kerran. Mutta nyt mua pelottaa, enemmän kun viimeksi. Mä pelkään... Syödä... Taas mä pelkään sitä. Minua masentaa ja pelkään, että olen sen vuoksi huonoa seuraa. Pelkään, että joudun näyttää vasemman käsivarteni, joka on täynnä punaisia juovia... Mä en osaa edes selittää mitä tapahtui... Mua vaan masentaa ja pelottaa.

Juna lähtee aamuseitsemältä ja mua pelottaa... Häpeän itseäni taas liikaa. Mutta kuitenkin joku osa minussa on iloinen päästessään pois täältä hetkeksi. Mä huomaan, että mulla on ikävä J:tä, mutta samalla mä pelkään ja häpeän. Voisin olla parempi, paljon parempi... Kauniimpi... Laihempi... Mä vihaan, kun peilistä mua tuijottaa se hirviö. Se jota vihaan eniten koko maailmassa. Se jota häpeän ja jonka kanssa en haluaisi edes elää... Silti sä et nää hirviötä, vaikka mä näen sen selkeästi. Sä näet, että mä oon hyvä näin. Ja mä pelkään, että kohta en ole enää se hyvä ja skippaan yhden aterian... Enkä tiedä mitä olen taas tekemässä itselleni. En ainakaan mitään kovin hyvää... Mutta mä en jaksa keinua rajalla, jossa voin koska tahansa ollakin se joka ei enää kelpaakaan...

Pelkään sitä liikaa... Pelkään, että mä en kelpaa enää. Mä en jaksa pelätä, siis otan kynän ja kirjoitan syömäni numerot paperille. Enkä tiedä onko tämäkään elämää, mutta mä en halua ottaa riskiä, että en enää riitä... Etten enää kelpaisi kellekään... 

Mä toivon, että mä selviän. Toivon, että saan hyvän reissun... Toivon, että voisin hymyillä ja olla iloinen. Pyydän, että saisin paremman ensi vuoden...