Meripoika ja metsätyttö.

Syvänsininen meri. Tyyni ja niin rauhallinen. Vahva, mutta kuitenkin hyvin herkkä. Mä katson hänen silmiinsä ja näen tuon meren, näen syvänsiniset silmät. Rauhalliset silmät, joissa on pieni häivähdys surua. Mä katson hänen silmiinsä niin, että koko mun maailma romahtaa. Universumi pyörähtää pois paikoiltaan, enkä minä pysty enää käsittämään mitään. Katson häntä silmiin ja hän hymyilee minulle. Hän katsoo minun silmiini ja sanoo, että ne ovat kuin rauhallinen metsä. Ja mä hymyilen...

Metsä ja meri. Ne ovat paljon kokeneet. Ne ovat paljon kärsineet. Ne ovat tunteneet tuskan ja kivun, ne ovat nähneet elämän pahuuden. Silti he ovat yhä elossa ja kaikesta selvinneet. Ja nyt he ovat viimein toisensa kohdanneet. Tuo meripoika ja metsätyttö. Nuo kaksi niin samanlaista, samankaltaista tietä kulkenutta. He tietävät miltä tuntuu elämän pahuus, mitä on olla ihan pohjalla. He tietävät millaista on maata lattialla niin kauan, ettei lopulta jaksa enää nousta. Meripoika löysi metsätytön ja ne kai jo ihastui. He lensivät yhdessä vastatuulta päin, käsikädessä uhmaten menneisyyttään. He lensivät vahvoina yhdessä turvaan pahuudelta.

He eivät tahtoneet päästää irti toisistaan, kunnes oli pakko. Kunnes meren oli pakko jäätyä talveksi ja metsän varastoida elämä maan sisään odottamaan kesää. Silti meripoika lupasi palata, se lupasi vielä suudella ja halata. Hän sanoi, ettei mua unohda ja tulee vielä takaisin. Metsätyttö katsoi kuinka meri jäätyi hitaasti ja kuinka meripoika katsosi veden syvyyksiin. Metsätyttö itki ja tahtoi juosta pojan perään. Hän olisi tahtonut huutaa:
"Älä mene pois!"

Tuo meripoika lähti... Hän lähti monien satojen kilometrien päähän. Hän lupasi minulla palaavansa jään sulettua. Hän lupasi palata pian. Minä jään tähän metsään katsomaan hänen lähtöään. Jään tänne, kauas hänestä toivoen hänen palaavan... Nyt mä vaan odotan. Metsätyttö odottaa meripoikaa. Hän odottaa ikuisuuden. Hän odottaa, että jää sulaa.
Sillä hän tietää, ettei odota turhaan...