Romahdin jo liian syvälle.

Tuntuu, että romahdin vielä lisää. Tajusin etten pääse tästä asiasta eteenpäin. Tää oli kuin kuorrute kakun päälle. Kakun, joka on täynnä tuskaa ja kipua. Vaikka se näyttää kauniilta, niin sisältä se on harmaa ja kovia kokenut. Nyt siinä on kuorrute ja se olisi valmis. Valmis tuhoutumaan ja katoamaan jättäen jäljelle vain muiston. 

Mä en pääse karkuun, mua sattuu. Se kuorrute on mun pikkuveli, joka ei ole enää täällä. Näin valokuvat, joita en edes muistanut. Elottoman, kuin posliininuken jolla oli violetti iho. Pienen valkoisen rasian kokoisen arkun. Ja itseni silittämässä sen pienen elottoman nuken hiuksia. Minä katson kameraan surusilmin, näen kuvasta tyhjyyden ja kivun. Itken yksin siinä talossa, lapsuudenkodissa. Miksi minun piti löytää ne kuvat juuri nyt, kun olen yksin? Kun sattuu muutenkin niin paljon. En jaksa taistella...

Ajattelen luovuttamista. Ajattelen, että menisin pois nyt, kun olisi muka helpompaa. Sattuu. Miksi pitää ottaa kuvia kuolleesta pöydällä kynttilän vieressä? En mä kestä tätä tuskaa. Mä en ole unohtanut, tuska on vaan kasvanut mun sisälläni nämä vuodet. Antakaa mun luovuttaa... Tämä oli se kuorrute, enkä tiedä kestänkö enää koristeita. Mä en usko, että tuska hellittää. Mulla on liikaa itsesyytöksiä ja ikävää. Mä en tiedä enää mihin kulkea. En haluaisi kulkea muuta, kuin loppuun. Jos eilen muhun sattui niin nyt sattuu moninkertaisesti enemmän. Niin paljon, etten löydä sille sanoja. En jaksaisi taistella turhaan, koska se on vaan ollut tähän asti turhaa. Miksei tuska luovuta ja lähde? Mä en jaksa. Mä tahdon mennä. Olla vapaa ja hengittää. Mä en tahdo tätä elämää, vaikka olen yrittänyt oppia tahtomaan. Sattuu ja itken... Itken ja haluan pois täältä...

"Mä taimi olen sun tarhassas

ja varten taivasta luotu."