Pohjoinen kutsuu mua hymyilemään.

Mä odotan häntä näinä yön pimeinä tunteina. Odotan vain, että hän saapuu ja vie minut kauas täältä. Suunnittelimme yhdessä matkaa lappiin. Tai ei se ollut kovin suunniteltua, vaan aika nopea päähänpisto. En tunne häntä, en tiedä edes sukunimeä. En tiedä hänestä juuri mitään, eikä hän minusta. Tuntuu, ettei mulla ole menetettävää. Tämä voi olla viimeinen tilaisuuteni elää. Mun täytyy yrittää käyttää se... 

Mä odotan ja tuijotan seinäkellon viisareita. Minuutit vaihtuvat tunneiksi, mutta mä en luovuta. Mä itken hiljaa pääni sisällä mun pelkoani, jos hän valehteli mulle, jos hän ei tulekkaan. Mä toivon, että pääsisin edes hetkeksi pois. Toivon, että näkisin vielä jotain kaunista. Edes kerran sen kauniin elämän.

Odotan, en tiedä kuinka kauan vielä. Sydän hakkaa levollisesti. Mä en pelkää... Mä en välitä. Mulla ei ole menetettävää, kun nyt seison tässä elämäni reunalla... Mä voin vaan voittaa... Elämän tai kuoleman. Mun täytyy jaksaa vielä odottaa. Pysyä hereillä. Ehkä hän tulee vielä... 

Pohjoinen kutsuu mua lentämään. Se kutsuu minua hymyilemään. Toivon, että se tuuli kuiskaa mun korvaani sanan "jää..."

Sanon nyt hei pariksi päiväksi ja palaan kirjoittamaan, kun matka on ohi...