Syvälle salattu murhe.

Mä olen yksin lapsuudenkodissani. Avaan sen laatikon missä on kaikki muistot veljestä. Löydän vihdoin sen mitä etsin, mulla oli vihdoin tilaisuus etsiä se. 12 vuotta epätietoisuutta tietämättä miksi pikkuveli kuoli. 5 diaknoosia epikriisissä, enemmän kuin minulla koskaan yhtäaikaa. Mä itken kun luen. Rintakehää puristaa, tää asia tekee vieläkin niin kipeää. Mä liikutun, kun luen miten kolme ihmistä yritti koko yön pelastaa hänet. Mulle on puhuttu lääkärin virheestä, mutta tuossa paperissa ei lukenut siitä mitään. Mikään ei riitänyt, mä menetin veljen ja itseni. Enkä ole löytänyt kumpaakaan enää. Mä olen taistellut nämä vuodet, enkä ole edennyt mihinkään. Tämä tuska on liian suuri, eikä sen salaaminen multa auttanut mitään.

Muistikuvat ovat hämän peitossa. Muistan vain välähdyksiä. Muistan vaan tunteen ja ilmapiirin siinä talossa. Ei saanut itkeä, piti olla vahva. Olin 9 vuotta ja pidin huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksesta ja vanhemmista. Yritin lohduttaa kaikkia, niin muistaisin. Mun piti pärjätä, aina olla vahva. Yritin ensin kertoa miltä minusta tuntuu, mutta se torjuttiin. Ei haluttu tai pystytty kuulla. Mä aloin esittää. Hymyillä vaan ja leikkiä nii, kuin muhun ei sattuisi ollenkaan. Sitä mä teen vieläkin. En puhu vanhemmille mun murheista, sillä en silloin saanut puhua. Se kuolema oli pahinta, mikään muu ei ole niin pahaa, että se pitäisi sanoa ääneen. Kerrat jolloin hänestä on puhuttu voi laskea yhden käden sormin. Nyt kaikki muistot hänestä katoaa laatikkoihin. Äiti laittaa ne piiloon. Haluaako se vaan unohtaa? Mä en ainakaan pysty, sillä tämä sattuu liikaa. Unohtaminen sattuisi liikaa.

Mua sattuu niin... Äiti vihaa mua, isä vihaa mua. Ne raivoaa mulle. En tee mitään oikein, olen huono niiden silmissä. Teeskentelijä, huomionhakuinen. En tee mitään ja ne jo raivoaa minut pohjamutiin. Mun isä sanoi, että esitän. Kertoi mikä on mun perusluonne, että nyt en ole se. Mun piti lopettaa esittäminen, niin se sanoi. Ne olivat yhdessä pohtineet sitä monta päivää. Ne ei halua tätä aikuista... Vaan sen lapsen, joka aina nauroi ja itki vasta, kun juostessa kaatui. Mä en kelpaa näin. Ne ei halua, että olen niiden lapsi. "Tule käymään hakemassa lääkkeet." Eihän ne muuta pyydä. 

Mä en jaksa tätä, kun mä en ole enää hyvä. Kun mä olen vaan paha, joka pitää kiertää kaukaa. Yhden päivän ystävät, jotka häviää heti aamulla, eikä vastaa enää viestiin. Mä en jaksa, kun vaikka kuinka nauran en tunne silti iloa. Tyhjyys tuijottaa ikkunan läpi. Mä olen valmiina ollut jo niin kauan. Mä olen liikaa, mutta silti liian vähän. Mä en jaksa pysyä enää pinnalla, enkä uida enää rantaan. Ei ole sitä rantaa missä mun olisi hyvä olla. Mä sukellan...