Pahamieli.

Kun kivulle ei ole oikeaa sanaa... Silloin on pahamieli. Mikään ei muuta todellisuutta. Mikään ei lisää aikaa kelloon. Mikään ei poista sitä pahaa mun sisältä. Mä en nää sen pensaan läpi. Ne piikkiset pensaat on ympäröineet minut kokonaan. Ei ole reittiä ulos. En löydä ulos sokkelosta. Kävelen eri suuntiin, mutta en löydä. En vain löydä. Mikään ei saa mua vapisemaan, ei edes se yksi ajatus. Mikään ei saa mua olemaan aidosti iloinen. Ei uusi pieni kissa, ei läksiäiset jotka pidin siskolle, ei kesäilma, ei muiden kiitokset mun leipomuksista, ei se syöty tai syömättä jätetty ruoka, ei asiat joita olen saanut tehtyä. Ei mikään. En mä ole muuttunut yhtään niistä kolmen vuoden takaisista päiväkirjateksteistä, joita eilen vähän luin. Kun kirjoitin 4 kuukautta joka päivä, että haluan kuolla. Miksen mä ole oppinut vaan elämään? Miksei mulla ole lupaa elää? Tuntuu, kuin sitä ei sallittaisi. Saan kivun, vaikka hain hymyä. Se ainut hymy kasvoilla on tyhjä. Se tulee vaan itsellään ilman tunnetta. Se suojaa mua pahalta, selittelyiltä. Kun mä hymyilen niin mä saan olla rauhassa. 

Kipu tulee kasvoilleni. "Anna minun olla, mene pois." Kyyneleet, te ette auta mitään. Minä olen kuitenkin yksin. Ja hymy sanoo, että mun hyvä olla. Etten tahdo kuolla. 

*Mä en ole enää täällä. Mä en ole enää kukaan. Mä en ole edes varjo. En edes sellainen, että mua voisi kutsua nimeltä. Mä en enää tunne. Mä en enää koe. Olen vain muisto itsestäni. Olen vain. Ja en ole.*

*Mutta mä en ole kuollut. Mä en lepää ikuisessa unessa. Mä en ole tehnyt sitä. Mä en ole näkymätönkään. En haamu, enkä enkeli. Mä en vaan ole mikään, enkä kukaan. En tunne olevani.*

"Oot sä miettiny et itkisit sä, vai nauraisit

nauraisit, nauraisit, nauraisit"