Mä en kestä enempää ilman tätä.

Vajoan liikaa, liian vähän. En löydä sanoja miten mua sattuu, miten peilikuva saa mut itkemään. Tiedän vaan sanan... Laihdutus. Huomenna mä aloitan taas. Ajatus sattuu, mutta peilikuva sattuu paljon enemmän. Mä en kelpaa näin kenellekkään. Kaikki vaan vihaa mua. Oikeasti en jaksaisi edes elää. Mutta onhan tämäkin tavallaan kuolemaa, hidasta kuolemaa. Tuskaa, kaunista tuskaa. Mä en tahdo lihoa enää, vaan tahdon hauraaksi muuttua. Mua hävettää kirjoittaa näin teidän tuttujen takia, jotka luette tätä nyt. Mä olen surkea, kun vajoan. Mä en vaan voi muuta. En kestä itseäni enää, enkä ruokaa. En leipomista, enkä kahvipöydän herkkuja. Mä haluan vaan pois niin paljon. 

Kaikki minkä pitäisi olla hauskaa, niin ei ole. Eilenkin piti olla hauskaa piknikillä, mutta ei ollut. Sain vaan valehtelua ja kyyneleitä poskilleni. Alkoholi meinasi viedä tajun. Näkö sumeni vessassa ja jalat meinasivat pettää alta. En tuntenut mitään. Kipua, sitä mä tunsin. Mä en jaksa hengittää. Mä tahdon lopettaa sen. Tiskivuori keittiössä, pyykkikori niin täynnä, että siitä riittäisi kahteen korilliseen. Roskaiset lattiat, pesemättömät kissanhiekkalaatikot. Mä en jaksa mitään. Kaikki mitä teen tuntuu turhalta ja se mitä teen menee pieleen. 

Mä mietin mitä mä voin syödä huomenna. Mitä mä uskallan. 400 kaloria, miten käytän sen? Kahviin menee jo 32 ellen juo vielä enemmän kupillisia kuin yleensä. Mun on pakko laskea kaikki kalorit. Jokainen muru ja kulaus. Kaikki... Mua ahdistaa. Hyvä ystävä entiseltä opiskelupaikkakunnalta tuli täällä kaupungissa käymään ja haluaa nähdä.
(Anteeksi jos luetkin tätä vielä...) Mua hävettää niin... Mä olen niin lihonut siitä ajasta. Mä olen niin huono nyt. Mua pelottaa nähdä, jos saan kuulla sanat mitä pelkään. Itken, koska olen hirvitys. Onneksi mä ymmärsin, että pitää vähentää syömistä. Vähentää... Liikaa... Liian vähän.