Mieliala vaihtelee. Liian energisestä ihan pohjalle. Hoitajat pitävät hulluna, eivät usko totuuksia. Mulla on niin sekava olo. Ketään ei osaa auttaa, muhun sattuu. Olo ei ole ollut ikinä näin sekava, kun nyt. Mä oikeesti tahdon vaan kuolla.
Nauran vaikka sisällä tuntuu pahalta. Saan ystäviä, jotka tutustuu väärään minuun. En tunne peilikuvaa, silmät ovat niin kipeän näköiset. Päivä päivältä olo on sumuisempi. Tunnen etten elä, etten oikeasti ole tässä. Hoitaja raivoaa mulle ja mä itken sanoen etten voi sille mitään, että oon tällänen. Istun ja tuijotan seinää, en enää meinaa tajuta mitään mitä on mun ympärillä. Mä en ole enää mä. Mä olen joku toinen tai sitten en kukaan. Miksi pitää herätä aamulla? Miksi pitää vieläkin elää?
Ehkä osastolla olo vaan pahenee siksi, että joutuu silmästysten oman tilanteensa kanssa. Toivottavasti saat nyt kaiken sen avun jonka tarvitset.
VastaaPoistaOsastolla varmaan muutkin tietävät sen, miten vereslihaisuus peitetään nauruun ja hymyyn, vaikka totuus on ihan toinen ja oikeasti tekisi mieli vain itkeä. Uskon, että voisiti tarjota heille myös sen oikean minäsi. En kuvittele että se olisi helppoa, mutta ehkä se olisi voimaannuttavaa.
Se oikea minä on kadonnut, mä en esitä tätä mikä nyt oon. Mä en jaksa tätä itseäni. Lääkkeiden pitäisi helpottaa oloa, mutta vielä kaikki pahenee. Enemmän ja enemmän sumuun.
Poista