Päivät tuhoavat minut kokonaan.

Torstai-Perjantai oli ensimmäinen uneton yö. Kello näyttää 6:48... Olen ollut koko yön hereillä. Kokoajan olin ihan pirteä. Aloin leipoa kello 3:30. Ihan niin pirteä olin, että oli pakko jotain tehdä. Katsoin yön aikana myös kolme leffaa ja tein hulluna vatsalihaksia. Tunnit kuluivat aamuun liian nopeasti. En mä mitään unta tarvi edes. Lääkettä en ollut enää ottanut illalla, joten maanista oli varmaankin. Mutta siitä lääkkeestä nousi ruokahalu, ettei voinut ajatella muuta kuin ruokaa. Torstaina oksensin kolmesti sen lääkkeen takia, vedin kaapit melkein tyhjiksi. Sinä yönä olin täynnä kiukkua itseäni kohtaan. Oli niin läski olo, että hain sakset keittiöstä ja leikkasin niillä mahan läskejä. Sitten hakkasinkin vielä. Eikä helpottanut. Ajattelin liikaa yliannostusta, sitä miten turhaa ja sisällötöntä mun elämä on. Se joku hokee nyt vaan päässä miten lihava olen. Mä olenkin... Mä en jaksa. Ajattelin viiden aikaan soittaa päivystävälle, mutta päädyin katsomaan leffaa. Miksi ei väsytä? Oon niin pirtee kuin oisin nukkunut 8 tuntia, vaikka en ole laittanut silmiä edes kiinni tai haukotellut yhtään kertaa. Sänky tuntui ahdistavalta, yövaatteet, suihku. Turha mun on nukkua ja olo oli niin läski etten pystynyt mennä suihkuunkaan sinä iltana. Valvotun yön jälkeen olo oli sekava. Olen niin lopussa... Meinasi päivällä kaatua portaissa, kun en yhtäkkiä nähnyt seuraavaa porrasta. Raivosin kaikille niin paljon, mutta olin koko päivän menossa, enkä pysynyt yhtään paikoillaan, vaikka enhän mä ollut edes nukkunut.

Perjantai oli hirveä päivä. Olo paheni, mulla alkoi tulla epätodellisuuden tunteita, viha jatkui, ylipirteys jatkui, itsetuhoisetajtukset paheni. Menin illalla päivystykseen, koska kaikki kehoitti mua. Odotin kolme tuntia lääkäriä ja sama vastaus. "Tällä jatketaan, mun on turha määrätä sulle mitään muuta." Sanoin etten voi ottaa sitä lääkettä. "Se on sun oma valinta." En ottanut illalla sitä. En halua ajatella vaan ruokaa entistä enemmän. Ihan turhaa menin sinne. Lääkäri näki miten hermona olin ja sanoi, että voin istua odotuskäytävällä hetken ja rauhoittua. Lähdin kuitenkin kotiin heti. Turha reissu ja olin ihan raivona. Akuuttipolin lääkäri oli kirjoittanut teksteihin epäilyn, sanan "bipo". Päivystävälääkäri luki teksteistä. Nukahdin sohvalle kotona yhden aikaan. En siirtynyt sänkyyn nukkumaan, vaikka heräsinkin yöllä, koska se ahdisti. Nukuin päivävaatteet päällä, koska yövaatteetkin ahdistaa. Aamulla oli taas paska olo. Halusin satuttaa itseäni. "Tää pahenee joka päivä." "Haluaisitko mennä osastolle?" "En, se pahentaa aina mun oloa, kun mut suljetaan seinien sisälle." Lääkäri katsoi, että se olisi ollut hyvä ratkaisu. Ei kai se muuten olisi kysynyt. Mutta mä en voi, en vaan voi. "En tunne itseäni, en jaksaisi elää ihmisen kanssa jota en tunne." "Ei varsinaisia itsetuhoisia-ajatuksia." Lääkäri sanoo puhelimessa psykiatrille. Mä oon hukassa...

Lauantaina olin menossa koko päivän, energia ei vaan loppunut millään. Lähdin aamupäivästä puoli 11 kirpparille, siitä kaupunkiin, kotiin tunniksi, sirkukseen, kaverille. Olin kotona viiden aikaan aamulla. Soitin päivystävälle, koska oli käsketty soittaa, jos en saa unta. Selitin vaan jotain ihan pirteänä. Se sanoi, että pitäisi yrittää nukkua, rauhoittua. Menin sohvalle istumaan ja katsoin leffaa. Nukahdin taas sohvalle puoli 7 aamulla, silloin vasta alkoi väsyttää. Nukuin vähän yli kymmeneen eli nukuin vähän päälle kolme tuntia. Ja olin heti herätessäni ihan pirteä. Taas olo, että jaksaisi kävellä läheiseen pikkukuntaan, jonne on monia kymmeniä kilometrejä. En tiedä miten yritän taas väsyttää itseni, että nukkuisin. Nukkuminen ahdistaa, tuntuu turhalta, haluan vaan valvoa. Hutera olo, sekava. Eilen yöllä kotimatkalla näin hämyisiä hahmoja tienvarsilla, luulin, että joku seuraa. Raivosin keskellä yötä, kun tulin kotiin. Olin jo aamulla saanut kauhean raivokohtauksen ja hakannut pyyhkeellä lattiaa ja kämmenellä seinää. Perjantaina haukuin yhden ihmisen ihan totaalisesti. Mitä tässä voi enää tehdä?

Tuntuu, että haluan kuolla. En tunne itseäni, en ole tälläinen oikeasti. Ajattelen kuolemaa, ettei tarvisi elää tämän ihmisen kanssa enää. Tuntuu niin pahalta, niin sekavalta. Että en jaksaisi enää hengittää. Mä en jaksaisi olla enää olemassa lihavana, turhana, sekavana, ylienergisenä, itsetuhoisena, vihaisena, puheliaana, outona, vääränä, huonona, sairaana ihmisenä. Kohta vajoan varmaan suunnitelmiin. En ole ollut omaitseni kohta 11 vuoteen. En tiedä kuka olen enää, ehkä en ole kukaan. Ehkä olen kuollut, tappanut minuuteni. Roikun vaan elämässä jonain mitä en tunne, jonain mitä vihaan. Haluan tappaa oman mieleni, olla ajattelematta mitään, olla puhumatta kellekkään, olla yksin, ettei mun tarvisi kohdata väärää itseäni.

"Mä en oo kukaan

Mä oon varjo

Toisesta ulottuvuudesta

Mä en oo oikeesti täällä"