En tunne niitä silmiä, jotka peilistä mua katsoo.

En ole kirjoittanut koska menee hyvin... Syömiset menee hyvin. Sain jopa tänään laitettua yksin ruokaa. En ole oksentanut moneen päivään, enkä ahminut. Olen syönyt yleensä kolmesti päivässä. Yhden lämpimänruuan, aamupalan ja iltapalan. Joskus syön jonkun leivän välissä, jos on nälkä. Olen päässyt irti monista sairaista asioista niin kuin kaloreiden kyttäämisestä ja laskemisesta, vaa'alla käymisestä, oksentamisesta, ahmimisesta, ruuasta kieltäytymisestä, kaloripelosta ja varmasti monesta muustakin. Vielä parannettavaa on kuitenkin. Laksatiiveja oon vielä käyttänyt ja joitain toisia valmisteita. Pelkään vielä hieman lihomista ja katson peilistä ajatellen olevani lihava ja puristelen mahaa. Mutta uskon vahvasti, että nuo oli vaan tapoja satuttaa itseään ja nyt ne on vaan pinttynyt mun mieleen. Ei näin nopeasti syömishäiriöstä parannuta. Mä uskon, että se johtui vaan yksinäisyydestä, kun asuin siellä kaukana. Halusin edes jotain sisältöä elämään, jotain mistä tulee "hyvä olo" (niin alussa tulikin) ja jotain miksi elää, kuin kaverin jonka kanssa olla ja joka pitää kädestä. Ajattelen nyt, että se oli ihan hullua. Se kylmyys, väsy, viha, se, että halusi jopa tappaa toiset ihmiset, ruuan pelko, kaupassa monta tuntia kiertäminen eikä voinut ottaa mitään, ahmiminen ja oksentaminen päivittäin, hullut kävelylenkit ja eristäytyminen niin ettei edes mennyt kouluun, ruuasta unia näkeminen, yksinäisyys, huimaus, sydämentykytykset, kylmyys saunassa ja suihkussa, monet monet kyyneleet joita itkin vaan siksi, että saisin sairaan näköisen kehon ja pienimmän mahdollisen painolukeman  44.6 kg... Muistan sen ikuisesti, en halua enää sinne takaisin, siihen elämään jossa kaikki on vaan kidutusta ja tuskaa, itsevihaa ja kuolemanpolulle astumista. En halua sinne enää... Nyt haluan painon lihaksina, kiinteänä. Nyt täytyy vaan vähän korjata painoa, että jaksan tällä keholla nostaa edes muutaman kilon painoja. En aio kuitenkaan katsoa painoa, etten vajoa takaisin. Huomaan kuinka ympärillä ihmiset katsoo mua, mun tikkujalkoja ja arvostelee. Isoäitinikin sanoi "Kylläpä sä oot laihtunut." Kaikki sanoo sitä. Hän ei ollut nähnyt minua edes laihimmillani, onneksi. Uskon etten enää palaa sinne, yritän ainakin olla vahva ja toivon tosiaan, että se oli vaan yksinäisyydestä johtuvaa ahdistuksen purkua.

Mutta mua pelottaa... Pelottaa niin... En ole ollut omaitseni muutamiin viikkoihin ja tajusin sen eilen, kun oltiin sukulaisten luona. Mä vaan nauroin joka asialle, kävelin edestakaisin, juoksin sisällä lapsen perässä, puhuin kokoajan, enkä pysynyt yhtään paikoillaan, leivoin hulluna ja nauroin niille pullille varmaan yli 5 minuuttia ja uudelleen ja uudelleen, selitin vaan ja selitin lisää ja lisää. Koko automatkan äidille. En mä ole tälläinen. Oon liian energinen, haluaisin leipoa kokoajan, pyöräillä, käydä porukoilla ja vaan puhua niin ettei muut edes saa sanottua mitään, haluaisin vaan käydä kaupassa ja nauraa kaikille jutuille. En mä ole sellainen. Oon liian iloinen. Pakko liikkua paikasta toiseen, räplätä puhelinta kokoajan sohvalla, enkä pysty edes keskittyä leffoihin, kirjoihin. En halua enää edes mennä nukkumaan, sekin tuntuu turhalta. Haluaisin vaan valvoa, liikaa energiaa vaikka olisi kuinka väsy. Tuntuu jopa turhalta nukkua, mutta pakotan itseni nukkumaan. Juttelin äidille ja hän sanoi sanan "kaksisuuntainen". Mä olin ajatellut samaa. Mulla ei ole muistaakseni ikinä ollut tälläistä ja tää on vaan pahentunut viikko viikolta. Sitä oli jo opiskelupaikkakunnalla, mutta en silloin tajunnut koko asiaa edes. Soitin polille ja sain aikaistettua lääkäriaikaa ensiviikolle, onneksi. On niin sekava olo, en tunne tätä joka kirjoittaa. Nytkin haluaisi vaan lähteä liikkeelle. Odotan sitä, kun kello on kuusi, että äiti hakee mut hoitamaan yhtä asiaa. En jaksa istua, haluan pälättää jollekkin hulluna, tehdä jotain. En halua vaan olla. Tätä tekstiäkin tulisi kilometri tolkulla, pakko pakottaa itsensä lopettamaan. Mua pelottaa ja ärsyttää... Taasko olen saanut uuden ongelman. Kaksisuuntainen testattiin joskus, eikä ollut. Mutta siitä on jo aikaa. Mä olen ihan hullu, kokoajan jotakin. Mutta niinhän se menee, että usein epävakaan kanssa on kaksisuuntainenkin. No selitän lääkärille sitten kaiken. Kyllä sen pitäisi tietää. Siihenkin on vielä niin kauan ja tää pahenee vaan. En tiedä kuinka kestän itseäni. Pitää rauhoitella... Vaikeaa, niin vaikeaa... En kestä...