Mustelmia käsivarsissa.

17.03.14

Mä parannun, mun on pakko. CrossFitin takia, ettei ne tosiaan naura mua sieltä ulos. Vaikka serkku sanokin, että siellä on kaiken näköisiä ja laisia ihmisiä. Ja myös sen takia, että jaksaa tehdä siellä edes jotain. Ahdistaa lihoa, kun kaikki paino on läskiä mahassa. Tänään meinasi oksennus lentää itsellään, kun jäi voita sormiin voidellessa pikkusiskolle leipää. Pesin kiireesti ne pois, oikeen kunnolle ja puolipaniikissa. Saunassa rintaa pistää, sydän lyö ihan väärin. Mä söin tänään ja se ahdistaa. Mun on pakko yrittää kovemmin.

18.03.14

Mä vaan ahmin ja oksennan kokoajan. Syön ruokaa, en kestä sitä. Oksensin perheen luona, kun pikkusisko oli kaverinsa kanssa yläkerrassa. Ei ne kai kuullut, kun olin alhaalla. Pikkusisko kysyi eilen mitä painan. "Ei kuulu sulle!" sanoin vihaisesti. Kysyi isältäkin autossa ja isä vastasi 75... Sanoi mulle iltapalapöydässä katsovansa painon ennen, kuin menee saunaan. Pöydässä sanoi myös, että katsoisi joka päivä. Mä sanoin melkein vihaisesti, ettei joka päivä saa katsoa. Piilotin vaa,an lipaston alle pois näkyviltä, kun menin hänen kanssa saunaan. Hän tuli kodinhoitohuoneeseen ja sanoin nopeasti "Mee saunaan." Näin miten pikkusisko etsi vaakaa katseellaan. Olin jo sanonut siinä pöydässä jo niin vihaisesti, koska tiedän sen pakkomielteen niin hyvin. Joku siskon luokan tyttö oli sanonut mun siskoa lihavaksi, vaikka ei hä edes ole. Pikkusisko kysyi muutama päivä sitten "Oonko mä sun mielestä lihava?" Kielsin sen, tottakai. Äidillekkin kerroin tänään ja hän lupasi ottaa sen puheeksi. En mäkään halua tätä helvettiä siskolle, 9-vuotiaalle siskolleni koskaan.

Suihkutin äidin hajuvettä, kun olin oksentanut. Ehdin juuri pois vessasta, kun äiti tuli kotiin. Äiti kysyi vessaan mennessään olinko laittanut hajuvettä. Sanoin, että testasin sitä vähän. Ei arvellut mitään. Ahmin kotonakin ja jalat meinasi pettää lopussa alta. Epäilen jotain sekamuotoista syömishäiriötä. Ei selkeää yhtä kyllä ole. Sillä se menee kausittain. Nyt on ilmeisesti vaihteeksi bulimiakausi. Se anoreksiakausi kestikin ihmeen kauan. Sain lääkäriajan kolmen viikon päähän. Onneksi edes sain, mutta nyt tää on taas tätä odottelua. Kirjoitin nämä tekstit päiväkirjaan. Vähän lyhensin. Aloin kirjoittamaan taas käsin ja se tuntuu hyvältä pitkästä aikaa. Vaikka käsiala ei ole enää kovin luettavaa.

19.03.14

Tänään... Heräsi remonttiääniin 7 jälkeen. Olin saanut rahaa... Ilmoittauduin CrossFittiin!!!! Jes! Ihanaa, nyt odotan ihan hirveästi sitä. Kuukauden saa vielä odottaa, jännittää kyllä jo nyt. Pitää yrittää nyt saada asioita vähän kuntoon. Harrastus kyllä motivoi mua parantumaan. Vieläpä tälläinen harrastus, joka kehittää lihaksia ja tuo sitä kautta painoa lisää. Nyt vaan tsemppi päälle!

Minä istun yksin jossain. Katson kauas. Näen jotain mihin tarttua. Se ei ole vahva. Se köysi ei ole vahva. Enkä vielä ole oppinut kiipeämään sitä pitkin. Mutta mä näen sen edes. Köydessä on solmuja, kaikki kipeät asiani, kaikki ongelmani. Ja mä näen ne. Osasta kohdasta köysi on haurastunut, osasta kohdasta juuri katkeamaisillaan. Mutta nyt mä voin yrittää korjata ne kohdat. Paikata vahvalla teipillä. Ja harjoitella kiipeämään kohti taivaita missä kaikki on mahdollista. Minulla on edessäni yksi köysi jota olen aina kulkenut. Laskenut kovaa alas ja kiivennyt vaivalloisesti ylös. Mutta en ole koskaan päästänyt täysin irti, vaan olen joka kerta taistellut ja pitänyt kiinni, vaikka voimat olisivat olleet ihan lopussa. Mä olen silti pitänyt kiinni kädet verillä ja mustelmilla. En ole halunnut luovuttaa. Sairaalan sydänkoneessakin taistelin, sydämeni taisteli. Se ei luovuttanut. Mielenikin taisteli ja jossain sisimmässä ei halunutkaan kuolla vaan selvitä. Selvisin niistäkin ja nään yhä surulliset ilmeet viime reissultani kesällä. Kädessä kanyyli, ja suru syvällä kasvoilla. Voisin joskus laittaa sen kuvan tänne, kun uskallan paljastaa kasvoni. Mä en päästänyt irti köydestä, kuolema ei vienyt mua. Jokin haluaa, että elän. Näin veljeni kuvan tähdessä, enkelinkuvan, sivuprofiilin. Sillä oli pienet siivet ja lyhyet hiuset. Se katsoi kotiinpäin. Näin sen hetken, kun olin menossa hautausmaalle hänen haudalleen viemään kynttilää. Mä uskon ihmeisiin ja herkät voi niitä nähdä. Mun veli tahtoo ainakin, että elän. Se ei tahdo, että luovutan. Sillä hänkään ei luovuttanut, elämä vaan päätti hänen puolestaan. Hän taisteli hengityskoneessa vuorokauden ja sitten ei enää jaksanut. Näin hänen siniset silmänsä ennen kuin ne laitettiin kiinni. Elottoman pienen kehonsa. En kuullut edes ääntä, en nähnyt edes kipristeleviä sormia. En mitään eloa, vaan kuolleen ihmisen. Ja se sattuu edelleen. Mutta tiedän miten hän taisteli. Ja mä aion taistella pikkuveljen takia. Sillä veli on mulle tärkeä. Vaikka en koskaan oppinut tuntemaankaan. Mutta mä olen silti hänen isosisko, tulen aina olemaan. Ja mä lupaan olla elossa, kunnes elämä päättää, että on aika lähteä. Mä en päästä irti ohuestakaan köydestä. Se kantaa minut, jos oikeen taistelen. Ja mä taistelen vielä ongelmat pois tai ainakin vähemmäksi. Mä en päästä irti...