Yönlapsi tahtoo nähdä äitinsä silmät.

Mikään ei mene hyvin... Tarkoitukseni on hävinnyt tuuleen, johonkin mistä en voi saada sitä kiinni. Se tuuli on liian voimakas tälle pienelle ihmiselle. Mä kuiskaan sille... En jaksa... Mun on pakko käydä kaupassa joka ikinen päivä, pakko saada kävellä se matka tuhlata viimeisiä rahoja. Saada elämään edes jotain. Kauppamatkoilla kovassa tuulessa liukkaalla tiellä painavat pussit käsissä. Keho tuntuu pettävän kesken matkan. Joudun pysähtyä hengittelemään, sydän hakkaa kovaa rinnassa ja silmissä sumenee. Pistää, minä pyörryn kohta. Mutta kotiin on jaksettava kulkea. Mä en osaa elää tätä elämää, löytää täältä omaa paikkaani. Hakkaan mahaani, koska olen muka syönyt liikaa. En tiedä miten pystyn siihenkään enää. Ajatus vaivaa päätä... Syö vähemmän, sun pitää syödä vähemmän... Haluan jo pois tästä elämästä jossa minulla ei ole mitään. Ajatus itkettää, mä en omista itseäni. En tunne elämää, en tunne mitään. Lääkkeet eivät enää auta, mä olen onneton, mä tahdon kuolla. Miksei mikään parane, minun sairas mieleni korjaannu? Minun palaseni kietoudu jälleen yhteen? Jatkan hakkaamista, vihaan tätä. Samaan aikaan on nälkä. Se huutaa... Syö vähemmän, syö vähemmän! Ja mä vastaan, että mun pitää syödä. Pitää... Mutta tänään ei, en voi, mun on pakko taas kuunnella ja kituuttaa. Ehkä huomenna se jättää minut rauhaan... En saa enää nukuttua oikeastaan yhtään, sekään ei tunnu tärkeältä. Herään aikaisin ja aina olen pettynyt, kun heräsin taas tähän tyhjään elämään. Mulla ei ole oikeasti mitään. Puolihuudan Pippurille, ettei mun elämässä ole mitään järkeä. Hän ei vastaa mitään, ei yhtään mitään... Mä vaan mietin mitä söisin, milloin söisin, voinko syödä, on pakko kuluttaa, on pakko oksentaa, pakko mennä kauppaan, pakko unohtaa, pakko toivoa kuolemaa... Ei siinä ole järkeä. Miksi mä en pääse tästä? Olen pystynyt syömään jopa jauhelihakeittoa, vaikka lämminruoka on vaikea. Mutta sekään ei tunnu tänään saavutukselta. Kylmä kulkee kehon läpi ja mä tunnen vaan mun lihavan mahan oksentamisen jäljiltä. Mä olen loppu... Jos muuttaisin takaisi kotikaupunkiin... Vaikka ei mulla ole sielläkään mitään muuta kuin perhe. Mutta se on todistettu ettei minusta ole opiskelemaan, ei täällä, ei tätä alaa, ei varmaan mitään. En vaan jaksa mitään, en mitään... Itseäni ainakaan tai tätä harmaata elämää.

Yö kulkee pitkin luista selkää. Pimeys kietoo matkaansa. Se ottaa valtaansa. Saa minut haluamaan häntä enemmän kuin koskaan. Yö, joka tulee joka päivä, joka rakastaa mun synkkää mieltäni. Yö on kaunis pimeänä mun rinnalla. Kauniimpi kuin minä ainakin. Avaan verhot ja katson sitä hetken silmiin. Silmiin sattuu, se on liian kaunis. Se tahtoo minut jo omakseen, kauniiseen syleilyynsä. Minä vain katson sitä, kun aamu karkoittaa sen hetken päästä jonnekkin kauas. Toivon, että se kadottaisi minutkin. Aamu, liian pelottava saapuu satuttamaan. Tuomaan syömisongelmat päähäni. Yö sentään antoi minun olla rauhassa. Aamu antaa minun vaan kontrolloida ja miettiä. Itkeä surusta ja huutaa vihasta. Vihata itseäni. Aamu on ilkeä, ihan liian ilkeä. Ja päivä sen jälkeen ei koskaan tee muuta kuin satuttaa. Vaikka se joskus sai minun kasvoni hymyyn, mutta nyt mikään ei enää saa. Odotan aina myöhään, iltaa saapuvaa. Loppuiltaa, että voin nukahtaa taas aikasin ja herätä vielä, kun on yö. Sillä rakastan sitä yötä ja se rakastaa minua. Yönlapsi pieni tahtoo nähdä yöäitinsä silmät. Sen joka suojelee pahalta päivässä edes hetken, kun sitä ei enää kukaan muu tee. Yö kulkee vierelläni ja tarttuu käteeni, kuiskaa... Nyt mennään... En tiedä mitä yö tarkoittaa, mutta seuraan. Yöäiti hymyilee minulle ja minä vaan itken kun katson häntä. Sillä tiedä, että pian hän irrottaa ja antaa aamun viedä minut taas maahan varjojen. Kohta varjot, tulevat... Kohta varjot vievät minut taas... Äiti vie tuskani pois...