Hentoinen keiju pienoinen nukahti unenmaailmaan.

Mä sanon kaikille, että mä pärjään. Että on mennyt paremmin. Että olen saanut syötyä. Että pärjään yksin ja saan muutettua tätä yksin. Sanon, että olen syönyt 4 kertaa päivässä. Mutta eihän ne tiedä paljonko syön kerralla. Ei ne tiedän, että kulutan enemmän kun syön. Koulullakin sanottiin, että ei hyödytä syödä jos kuluttaa enemmän, kun syö. Valehtelen taas... Että voisin laihtua, syödä vähän... Miksi mä teen tämän itselleni? Miksi, miksi miksi? Tämä on ottanut minusta taas lujan otteen, vaikka en oikeasti tahtonut. Silti minä sanon, että pärjään yksin. Painonlasku pelottaa minua hieman. Se on taas vähemmän, niin vähän etten uskalla sanoa. Kilon alempana siitä, kun sanoin toissapäivänä kaverille. Kahdessa päivässä -700 grammaa... Tämä ei voi jatkua, mutta mä jatkan tätä silti. Mä en osaa lopettaa ja jatkan samaa valhetta. Mä osaan muuttaa kaiken yksin, on mennyt paremmin. Mä lopetin eilen terapian monien syiden takia. Olin sinnitellyt pitkään ja nyt en enää jaksanut, kun se vaan pahensi mun oloa. Eikä sen kuulu olla terapian tarkoitus. Kaikki kysyy multa onko syömispolilta otettu yhteyttä. Vastaus kaikille: Ei ole. Jos me soitettaisiin sinne? Ei mua enää suoraan sanoen kiinnosta. Mä pärjään, mä pärjään... Ehkä... Läheiset voi auttaa? Perhe? Ystävät? Kyllä mä pärjään... Mun on pakko... Niin sanoin terapeuteillekkin, kun lähdin ovesta viimeisen kerran. Ne ei haluaisi, että jään ihan tyhjänpäälle. Ehkä menen terapiaan toiseen kaupunkiin, jonne on matkaa 40 kilometriä. Mutta en ole varma, kun en tiedä matkakuluista... Lääkäri kai haluaa tavata vielä ja keksiä mulle jotain. Joku nuorten mielenterveyskuntoutujien ryhmä alkaa maaliskuussa... Ehkä voisin mennä siihen. Se kestää 8 viikkoa. Mutta tarvitsee hoitokontaktin lisäksi, jota mulla ei varmaan enää ole. Mä en tiedä mitä enää teen. Kaikki mitä teen saa vaan asioita enemmän sekaisin. Koulu ei kiinnosta enää yhtään, en jaksa mennä sinne. Ehkä haen yhteishaussa toiselle alalle, toiselle paikkakunnalle. Taas... Miksi mä en koskaan löydä omaa paikkaani? En koskaan pääse eteenpäin... Mä olen liian huono...

Sumu tarttuu silmiini, niin, että silmiin sattuu. Niitä kirvelee, enkä saa niitä auki. Kyyneleet pitävät ne tiukasti kiinni. Tuuli jäädyttää ripset tiukasti yhteen. Miten voisinkaan enää nähdä? Kuljen pimeässä valottomalla tiellä, joka vaan jatkuu vaikka tekisin mitä. Mä en löydä sitä polkua jota kuljin 9 vuotiaana. Jolloin olin aidosti iloinen, jolloin elin oikeasti tätä elämää ilman tätä kaikkea tuskaa. Miksi Keijuenkelin piti kuolla... Se sattuu edelleen, se repi minut palasiksi. Enkä osaa enää olla ehjä. En pääse tuskasta pois. Sattuu liikaa. Hän on nyt kaunis enkeli, vein kynttilän hänelle noin viikko sitten. Lauloin "levolle lasken" niin kuin nukahdetaan. Hän saa olla vapaa... Minä en saa koskaan. Jos kuolisin niin saisin. Mutta en osaa sitäkään... Mä vaan elän tässä tyhjässä maailmassa samanlaisia päiviä. Enkä tunne mitään merkitystä millään. Miksi mä jatkan enää? Luulenko yhä kaiken muuttuvan paremmaksi? Saan aina huomata ettei se muutu paremmaksi. "Jos muuttaisit takaisin kotipaikkakunnalle ja hoitaisit itsesi kuntoon?" En mä tiedä. Hoitaa kuntoo = lihoa, eikö se mene niin? Mä en kestäisi sitä. Mutta voiko tämä jatkua. Sydän ei petä, keho ei petä. Minä en luovuta, minä taistelen, mutta minä laihdun edelleen. Pieneksi keijuksi, niin pienesi ettei minua pian enää edes näy...