"Hoikka saa olla, mutta ei laiha."

Kuulen nuo sanat ja perään "Se on meidän periaate." Aamulla kymmeneltä mulla oli se syömishäiriöpoli. Pelkäsin ihan hirveästi ja koko automatkan tunsin miten läskiltä mun maha tuntuu, hävetti mennä. Onneksi se mies oli mukava ja ymmärtäväinen ja halusi auttaa. Se sanoi melkein heti, että kyllä tuo varmasti syömishäiriötä on ja, että tarvisin apua. Sanoi kuitenkin useasti, että apu on vapaaehtoista, ettei ketään väkisin pakoteta siellä käymään. "Mieti tarkkaan ootko valmis tähän. Prosessi voi olla pitkä ja se on raskas." "Osa on itkenyt ja syönyt, mutta kaikki on pystynyt syödä." Se kyseli multa kaikkea ja huomasin, että hän ymmärtää ja on pätevä siihen mitä tekee. Tuntui osittain ihan hyvältä, kun joku vihdoin kuuli mut kunnolla. Mutta en pystynyt katsomaan silmiin, näpräsin sormia hermostuneesti. Ahdisti puhua. Häntä nauratti, kun puhuttiin dieteistä ja kerroin oudoimman dietin mistä olin kuullut. Kissanruokadietti, millä pitäisi laihtua. Huomasin miten hän kirjoitti senkin itselleen muistiin. Hän sanoi ovella vielä, että mieti nyt ja soita sitten tuutko vielä uudestaan. Sitten mä sanoin "Olin luvannut itselleni, että en liho, vaan pidän painon samassa." Mutta se ei riitä, miksi se ei riitä? Kysyin onko tää joku "Lihotusklinikka.", kun vähän ärsytti se, kun pitäisi lihota... Ja pelottikin koko ajatus... Alussa tuntui pahalta, kun lähdin ulos ovesta. Parkkipaikalla odottaessa kyytiä tuntui siltä, että mä haluan tätä, parantua. Matkalla autossa tuntui taas niin lihavalta, että ajattelin etten kyllä lopeta tätä. Koululla halusin taas lopettaa kaiken tämän, kotimatkalla pyöräillessäkin halusin. Kotona halusin upota tähän maailmaan ikuisesti ja kuolla pois. Soitin äidille ja kerroin, silloin en tiennyt mitä halusin. Pystyin viimein kertoa äidille missä oikeasti olin tänään ja mitä mulle sanottiin siellä. Mutta ei se reagoinut ollenkaan huonosti, vaan ymmärsi. Puhelun jälkeen halusin parantua ja mennä polille uudestaan. Mutta nyt huomaan taas vajoavani kuoppaan, syömishäiriökuoppaani. Ja nyt mä sen joudun myöntämään... Syömishäiriö, minulla... Jos sen ammatti-ihminen sanoo, jos mä rastitan jokaisen ruudun niistä viidestä kohdasta mistä saa viitteet onko syömishäiriö. Jokaisen niistä... Minä olen kipeä...

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä mä oikeasti haluan. Kun mun mieli vaihtelee näin. Puolet minusta haluaa jatkaa sairaudenpolulla ja vaan satuttaa itseään, laihtua ja kuolla pois. Puolet tahtoo parantua, yrittää selvitä, lakata satuttamasti itseään, mennä sinne polille vielä. Mä oon niin hukassa, lihominen pelottaa liikaa ja kaikki työ menisi hukkaan. Mutta en mä näin ole onnellinen, enkä jaksaisi tätä vihaa mun sisällä enää yhtään. Jokin pitää mut silti kiinni täällä ja sanoo "älä lähde." Se tekee mitä vaan etten lähtisi, se yrittää pakottaa jäämään. Kärsin nämä kaikki päivät torstaista asti enemmän vaan, kun olin päättänyt ottaa apua vastaan. Mulle kostettiin se, varmasti. Ja se kostaa lisää, jos meen vielä sinne polille, se varmaan tappaa mut sitten. Ja mä pelkään painoseurantaa, ruokasuunnitelmaa jossa on varmasti yli 200 kaloria päivässä, mä pelkään lihoa normaalipainoon, pelkään, että lihon siitä takaisin ylipainoon ja aloitan uudestaan. Pelkään niin, että itken vaan. Istun vessassa puolituntia ja itken vaan, koska olen niin hukassa oman mieleni kanssa. Liian hukassa ja mun pitäisi päättää. Pian ja mun on aina vaikea päättää jotain. Mä en tiedä pystynkö tähän, jääkö mulle mitään ilman syömishäiriötä, onko edes minua sen jälkeen? Mä pelkään, että vaan katoan sen jälkeen ilman tarkoitusta johonkin. Kaikki minussa pelkää, liikaa, ihan liikaa... Ei sitä voi edes sanoilla kertoa miten paljon. En osaa... Tehdä päätöstä sairauden ja parantumisen välillä, vaikka sen pitäisi olla helppo päätös. Mutta se ei ole, ei todellakaan ole sitä... Yritän kerätä ajatukset runooni...

Se käskee, valtaa ja pitää otteessaan

Se vihaa mua, vaikka rakastaa, tappaa tahtoo lopulta vaan

Se ei anna tarttua auttavaan käteen

Se antaa minun hukkua syvemmälle tähän tuskaiseen mereen

Se kieltää multa kaiken, eikä anna elää

Silti jokin minussa sen luonaan tahtoa pitää

Se on paha

Miksei se vaan irrota

Luovuta

Se on liian vahva, eikä anna periksi

Se tahtoo minut vaan ikuisesti omaksi

Mitä mä teen, kun sen ote on liian luja

Ja edessäni on päätösten umpikuja

Liian sekava mieli, täynnä liian paljon pelkoa

En saa enää ajatuksistani edes selkoa

Liian hukassa, liian peloissaan

Tyttö tuo epäröiden askelissaan

Astuisiko harhaan

Vai kävelisikö turvaan

Kuolisiko sittenkin
Vaikka elää tahtoisin