26. tammikuuta 2015

"Hoikka saa olla, mutta ei laiha."

Kuulen nuo sanat ja perään "Se on meidän periaate." Aamulla kymmeneltä mulla oli se syömishäiriöpoli. Pelkäsin ihan hirveästi ja koko automatkan tunsin miten läskiltä mun maha tuntuu, hävetti mennä. Onneksi se mies oli mukava ja ymmärtäväinen ja halusi auttaa. Se sanoi melkein heti, että kyllä tuo varmasti syömishäiriötä on ja, että tarvisin apua. Sanoi kuitenkin useasti, että apu on vapaaehtoista, ettei ketään väkisin pakoteta siellä käymään. "Mieti tarkkaan ootko valmis tähän. Prosessi voi olla pitkä ja se on raskas." "Osa on itkenyt ja syönyt, mutta kaikki on pystynyt syödä." Se kyseli multa kaikkea ja huomasin, että hän ymmärtää ja on pätevä siihen mitä tekee. Tuntui osittain ihan hyvältä, kun joku vihdoin kuuli mut kunnolla. Mutta en pystynyt katsomaan silmiin, näpräsin sormia hermostuneesti. Ahdisti puhua. Häntä nauratti, kun puhuttiin dieteistä ja kerroin oudoimman dietin mistä olin kuullut. Kissanruokadietti, millä pitäisi laihtua. Huomasin miten hän kirjoitti senkin itselleen muistiin. Hän sanoi ovella vielä, että mieti nyt ja soita sitten tuutko vielä uudestaan. Sitten mä sanoin "Olin luvannut itselleni, että en liho, vaan pidän painon samassa." Mutta se ei riitä, miksi se ei riitä? Kysyin onko tää joku "Lihotusklinikka.", kun vähän ärsytti se, kun pitäisi lihota... Ja pelottikin koko ajatus... Alussa tuntui pahalta, kun lähdin ulos ovesta. Parkkipaikalla odottaessa kyytiä tuntui siltä, että mä haluan tätä, parantua. Matkalla autossa tuntui taas niin lihavalta, että ajattelin etten kyllä lopeta tätä. Koululla halusin taas lopettaa kaiken tämän, kotimatkalla pyöräillessäkin halusin. Kotona halusin upota tähän maailmaan ikuisesti ja kuolla pois. Soitin äidille ja kerroin, silloin en tiennyt mitä halusin. Pystyin viimein kertoa äidille missä oikeasti olin tänään ja mitä mulle sanottiin siellä. Mutta ei se reagoinut ollenkaan huonosti, vaan ymmärsi. Puhelun jälkeen halusin parantua ja mennä polille uudestaan. Mutta nyt huomaan taas vajoavani kuoppaan, syömishäiriökuoppaani. Ja nyt mä sen joudun myöntämään... Syömishäiriö, minulla... Jos sen ammatti-ihminen sanoo, jos mä rastitan jokaisen ruudun niistä viidestä kohdasta mistä saa viitteet onko syömishäiriö. Jokaisen niistä... Minä olen kipeä...

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä mä oikeasti haluan. Kun mun mieli vaihtelee näin. Puolet minusta haluaa jatkaa sairaudenpolulla ja vaan satuttaa itseään, laihtua ja kuolla pois. Puolet tahtoo parantua, yrittää selvitä, lakata satuttamasti itseään, mennä sinne polille vielä. Mä oon niin hukassa, lihominen pelottaa liikaa ja kaikki työ menisi hukkaan. Mutta en mä näin ole onnellinen, enkä jaksaisi tätä vihaa mun sisällä enää yhtään. Jokin pitää mut silti kiinni täällä ja sanoo "älä lähde." Se tekee mitä vaan etten lähtisi, se yrittää pakottaa jäämään. Kärsin nämä kaikki päivät torstaista asti enemmän vaan, kun olin päättänyt ottaa apua vastaan. Mulle kostettiin se, varmasti. Ja se kostaa lisää, jos meen vielä sinne polille, se varmaan tappaa mut sitten. Ja mä pelkään painoseurantaa, ruokasuunnitelmaa jossa on varmasti yli 200 kaloria päivässä, mä pelkään lihoa normaalipainoon, pelkään, että lihon siitä takaisin ylipainoon ja aloitan uudestaan. Pelkään niin, että itken vaan. Istun vessassa puolituntia ja itken vaan, koska olen niin hukassa oman mieleni kanssa. Liian hukassa ja mun pitäisi päättää. Pian ja mun on aina vaikea päättää jotain. Mä en tiedä pystynkö tähän, jääkö mulle mitään ilman syömishäiriötä, onko edes minua sen jälkeen? Mä pelkään, että vaan katoan sen jälkeen ilman tarkoitusta johonkin. Kaikki minussa pelkää, liikaa, ihan liikaa... Ei sitä voi edes sanoilla kertoa miten paljon. En osaa... Tehdä päätöstä sairauden ja parantumisen välillä, vaikka sen pitäisi olla helppo päätös. Mutta se ei ole, ei todellakaan ole sitä... Yritän kerätä ajatukset runooni...

Se käskee, valtaa ja pitää otteessaan
Se vihaa mua, vaikka rakastaa, tappaa tahtoo lopulta vaan
Se ei anna tarttua auttavaan käteen
Se antaa minun hukkua syvemmälle tähän tuskaiseen mereen
Se kieltää multa kaiken, eikä anna elää
Silti jokin minussa sen luonaan tahtoa pitää
Se on paha
Miksei se vaan irrota
Luovuta
Se on liian vahva, eikä anna periksi
Se tahtoo minut vaan ikuisesti omaksi
Mitä mä teen, kun sen ote on liian luja
Ja edessäni on päätösten umpikuja
Liian sekava mieli, täynnä liian paljon pelkoa
En saa enää ajatuksistani edes selkoa
Liian hukassa, liian peloissaan
Tyttö tuo epäröiden askelissaan
Astuisiko harhaan
Vai kävelisikö turvaan
Kuolisiko sittenkin
Vaikka elää tahtoisin

8 kommenttia:

  1. Mä ymmärrän sua paremmin kuin hyvin. Itsekin käyn päässäni samaa taistelua kuin sinäkin. Yritetään molemmat, jooko?

    Voimia pieni! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritetään... Lupaa säkin, jos mäkin yritän... Kiitos, samoin. <3

      Poista
  2. Kyllä sä pystyt siihen! Ja se kannattaa, sä ansaitset elämän. Vaikka susta tuntuu nyt, ettei sulla oo mitään muuta kuin syömishäiriö, se ei oo totta. Sussa on kaikki mikä muissakin ihmisissä on mikä kuuluu normaaliin elämään, se on vaan piilossa ja hautautuneena sen sairauden alle. Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tuntuu ja varmaan oot oikeassa. Mutta joka päivä vaan tajuan, etten kyllä tätäkään jaksa enää enempää. Eka askel on vaan vaikein, toivon, että uskallan sen nyt ottaa. Kiitos paljon. <3

      Poista
  3. Sä pystyt parantumaan, ihan varmasti, ja sun kannattaa yrittää eikä antaa sairaudelle periks. Susta on siihen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän, kun pakko on joskus ottaa eka askel. Kiitos paljon!

      Poista
  4. Tsemppiä paljon!<3 Yritä käydä siellä polilla ja saada itses kuntoon!! Sie kyllä voit parantua :) Voit syödä normaalisti lihomatta. Tietenkin alussa saattaa tulla kilo tai kaksi, mutta nekin ovat varmasti nesteitä. Sie voit syödä lihomatta. Älä anna periksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, mutta mun pitäis lihoa kuulemma... Ahdistaa kyllä kauheesti, pelkään niin... Kiitos tsempeistä!

      Poista

Kiitos kun välität, se antaa voimia. ❤