Mä en osaa enää kirjottaa tänne... Tuntuu, että haluan jättää tämän blogin taakseni. Se keneltä sain innoituksen tähän blogiin ei ole enää osa mun elämää siispä mä haluan aloittaa ihan uudelta pohjalta. Aion kirjoittaa edelleen elämästäni pahoista ja hyvistä asioista. Mutta nyt yritän löytää onnellisen elämän, sen elämän mitä tahdon elää.
Kiitos kaikille teille 88 lukijalle ja kaikille muillekin, jotka ovat mun blogiin eksyneet lukemaan. Kiitos kaikista ihanista kommenteista, ne antoi mulle voimia jatkaa eteenpäin. Jos kuitenkin haluat vielä lukea mun elämästäni, matkasta onnellisempaan elämään niin tässä on osoite:
muistojenvankina.blogspot.fi
Toivottavasti tapaamme vielä siellä. Mä odotan teitä. ❤
-Erika
Kun sä katot mua, niin tuntuu kuin mä olisin kuollut. Kun sä puhut mulle, niin musta tuntuu, etten olisi siinä. Mä en ole elossa, en vaikka haluaisinkin. Mä rakastan sua, vaikka mun tunteet välillä katoaa. Vaikka en välillä edes tiedä kuka sä oot. Mä en tunne sun kasvoja iltaisin, mä en näe sen sumun läpi. Mä kuulen sun äänesi, mutta mä en ole varma oletko se tosiaan sinä. Se ei kuulosta sinulta. Mä tiedän, et tää kuulostaa hulluta, mutta mä haluan rakastaa sua ja elämää. Ja vihata itseäni. Mä haluan nähdä, tuntea, kokea ja elää. Nyt tuntuu, etten tee mitään noista. Mä olen eläväkuollut.
Mä googlailen muistisairauksista, mä yritän saada tolkkua kaikkeen. Mä yritän kirjoittaa näitä sumuisia sanoja. Mä yritän hakea opiskelemaan ja miettiä tulevaisuutta. Silti mun mieli jää vaeltamaan varjoihin. Mä jään kipuun, vaikken tahtoisi. En halua itkeä, suljen tunteet mielestä. Tunnen vaan sumun ja sitä on liikaa.
Mä en tunne vieläkään olevani täällä. Voisiko joku tuoda mut takaisin sillä mä en tahdo vielä kuolla? Voisiko joku pelastaa minut kuolemanrajalta? Mä haluan herätä unesta, vaikka mua ei sen jälkeen oliskaan. Mä en jakaa elotonta elämää. Mä en jaksa tyttöä, joka ei eteensä nää. Herätä minut, vaikka se pysäyttäis mun sydämen. Mä pyydän rakas, herätä minut. Opeta minut elämään.
Kaikista helpointa olisi vaan pakata tavarat ja lähteä. Lähteä ja unohtaa... Mä koen tuskaa mun perheestä, etenkin mun vanhemmista. Mun pitää viedä J tänään sinne ja mua ahdistaa. Pelkään heidän sanojaan ja katseita, pelkään etten kestä niitä. Haluaisin vaan juosta karkuun. Haluaisin juosta ja mennä piiloon näitä kipeitä vuosia.
Mä muistan kuinka äiti silitti mun kättä, kun makasin sairaalasängyllä otettuani yliannostuksen viime keväänä. Hän silitti ja itki. Hän puristi mun kättä ja toivoi, että mä selviän. Muistan tuon yön vieläkin ihan liian hyvin. Tuona yönä mun vanhemmat sanoivat, etteivät enää välitä mitä mä teen. He sanoivat, etteivät enää sääli minua tai anna mulle mitään tunteita. Mä olen heille vain ilmaa, tyhjyys jota mikään ei poista. Mä olen kuin kuollut lapsi, mä olen kuin jonkun muun tyttö. Mä olen hauta-arkussa lepäävä sielu, mä olen taivaanlintu joka ei löytänyt enää kotiin. Mä olen kaikkea muuta paitsi heidän lapsensa. Tyttö vailla nimeä, tyttö vailla perhettä. Ei mulla ole enää sitä...
Mua sattuu ajatella, että minä itse pilasin kaiken. Minun itseni takia mun vanhemmat nyt vihaavat mua. Minun tyhmyyteni tähden menetin kaiken. Ajattelematon tyttö, huono tyttö, paha tyttö. Minä en ole enää mitään hyvää heidän silmissään. Olen tyttö joka kuoli, tyttö josta ei välitetä enää. Tyttö jota kukaan ei tule halaamaan tai lohduttamaan.
Mä muistan lapsuuden ja mä kaipaan sitä. Kaipaan aikaa ennen veljen kuolemaa, sitä aikaa jolloin kaikki oli normaalia. Sitä tunnetta, kun elämä ei satuttanut. Mä tahdon ne ajat takaisin, vaikka tiedän etten saa. Päiviä ei voi elää uudestaan, aikaa ei voi kelata taaksepäin, historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen, kipua ei voi unohtaa, mikään ei muuta kuolemaa. Kukaan ei tuo mulle mun elämää takaisin.
Tänään mä menen perheen luo ja hymyilen. Hymyilen, vaikka muhun sattuu. Vakuutan kaiken olevan hyvin, vaikka ei ole. Ja mä nauran, vaikka mä vihaan mun vanhempia...
