Hän näkee huiput ja kuilut kun keinuu.

Mä olen joku muu... Kun mä puhun, niin se en ole mä joka puhuu. Mä en ole se, joka juo ja istuu nurkassa viiltämässä. Mä en ole sekää kuka kantaa taas sitä korua kaulassaan kaikkialla missä menenkään. Mä en ole sellainen joka ajattelisi vahingoittaa muita. Mä en tahdo satuttaa muita! (Tämä ei ollut todellakaan mitään uhkailua, jos tätä joku sinitakkinen taas lukee) Enkä ole se, joka suuttuu niin lujaa, että haluaisi vaan tappaa. En tajua mikä mulla on. Olen muuttunut... En tunne itseäni, mä säädän ja sekoilen. Mä en jaksa olla kiltti tyttö. Mä haluan raivota, sanoa suoraan, olla ilkeä. Mulla on liikaa energiaa, mä en jaksa olla paikoillaan. Mä nauran ja huudan. Hypin ympäri huoneita. En edes tajua, kun alan jo huutamaan. Mä raivostun vaan kokoajan ja huudan täysiä, eikä mua kiinnosta vaikka joku kuulisi. 

Joka yö lähden kävelemään pimeyteen. Hengittämään kylmää meri-ilmaa. Yritän kadottaa tuskani aaltoihin ja valokuviin. Joskus vaan hengitän monta kertaa ja tuijotan kauas merelle. Joskus vedän keuhkot täyteen ja yritän huutaa, mutta ääntä ei tule. Kävelen rannalla, kesähiekan päällä. Ja muistan etten käynyt koko kesänä tällä rannalla. Muistan elävästi, kuinka olin katsomassa pääsiäskokkoa kallioiden päällä. Muistan kuinka mä halasin isää hyvästelläkseni hänet. Tiesin jo silloin lähtöni tulevan. Ja silloinhan mä otinkin yliannostuksen... Kukaan ei tiennyt mun olosta mitään, miten paha mun oli olla. Niin kuin ei nytkään. En löydä sanoja, jotka ymmärrettäisiin. Sanat "mulla on tosi paha olo" ei enää riitä kenellekkään... 

Pysykää kuulolla. Kerron yhdestä positiivisesta projektista illalla. Älkää kaikki kadotko, vaikka en osaa nyt enää kirjoittaa muuta kuin tätä samaa pahasta olostani. Mutta mä en valehtele täällä koskaan, enkä aio niin ikinä tehdä. Tämä on mun päiväkirja, jossa on ilot ja surut. Nyt sivut ovat mustat, joihin mahtuu harvoin iloa. Ja pyydän anteeksi, että kirjoitan näin. Mutta se on vaan nyt mun elämäni. Mustamöykky sisälläni... 

Perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.

"Anteeksi, en tahdo enää mitään muuta kuin kuolla..."

Mulla ei ole sanoja, on vain ihan hiton paha olla...

Ei enää kauaa...

Heijastus.

Korkkaan... Toisen, kolmannen, viidennen... Mulla on niin paha olo, niin etsin lohtua jopa tästäkin. Tämä ei ole yhtään mun tapaista. Juon, otan pari opamoxia... Mitään ei tapahdu, tuska ei mene pois. Se ei häviä yhtään. Mä alan ajatella terää, sitä tunnetta... Kipua, ihanaa kipua. Punaisia pisaroita ja tuskaa, joka sokeutuu kivusta. Hetken mä olen siinä ja mietin. Riisun korun kaulasta ja menen eteisen nurkkaan. Laitan yhden laulun soimaan puhelimesta ja viillän niin kauan, että sama kappale on soinut kolme kertaa. Havahdun. Mun käsi on täynnä viiltoja olkapäähän asti. Vieri vieressä pitkiä punaisia juovia. Ahdistun ja haukon henkeä. Valun lattialle, joka on täynnä kivun täyttämiä pisaroita.

Lopulta kävelen huojuen vessaan ja valutan lopun tuskan viemäriin. Vesi virtaa, enkä mä tunne hetkeen yhtään mitään. Seinät kaatuu päälle taas ja mä lähden ulos pimeyteen. Kuljen taas sitä samaa reittiä. Kuljen siihen samaan rantaan, missä meri kutsuu mua jälleen. Kuu paistaa, vaikka hieman himmeämmin. Ulkona on kai pakkasta. Vesilätäköt ovat jäätyneet. Minä kuljen ja haluaisin vaan pois. Talvi tulee... Mä en ole taaskaan elänyt. Mun ajatukset on täynnä itsetuhoa, ne on täynnä ajatuksia jotka tahtoo, että kuolen. Ne on täynnä tunteita, että kaikki muut toivoo, että kuolisin pois. Ja se suurin todellinen tunne, että kuolen pian. Mun elämä on on enää vaan pelkkä heijastus todellisuudesta. 

Itseni kadotin kylmään tuuleen

Nauruni lähetin myrskyiseen mereen

Iloni sammui kuin kynttilä sateessa

Askeleeni väsyivät kulkemaan sumussa

Peilikuva muuttui vieraaksi

Möröksi onnettomaksi

Ajatukset täyttyi vihalla

Mieleni varjojen pelolla

Sanat alkoivat kuiskia

Ne alkoivat vaatia

Ihmiset tahtoivat vaan toivoa

Että mä asuisin haudassa

Elämäni kadotin 

Eikä ole enää pientäkään polkua takaisin