Päivät tuhoavat minut kokonaan.

Torstai-Perjantai oli ensimmäinen uneton yö. Kello näyttää 6:48... Olen ollut koko yön hereillä. Kokoajan olin ihan pirteä. Aloin leipoa kello 3:30. Ihan niin pirteä olin, että oli pakko jotain tehdä. Katsoin yön aikana myös kolme leffaa ja tein hulluna vatsalihaksia. Tunnit kuluivat aamuun liian nopeasti. En mä mitään unta tarvi edes. Lääkettä en ollut enää ottanut illalla, joten maanista oli varmaankin. Mutta siitä lääkkeestä nousi ruokahalu, ettei voinut ajatella muuta kuin ruokaa. Torstaina oksensin kolmesti sen lääkkeen takia, vedin kaapit melkein tyhjiksi. Sinä yönä olin täynnä kiukkua itseäni kohtaan. Oli niin läski olo, että hain sakset keittiöstä ja leikkasin niillä mahan läskejä. Sitten hakkasinkin vielä. Eikä helpottanut. Ajattelin liikaa yliannostusta, sitä miten turhaa ja sisällötöntä mun elämä on. Se joku hokee nyt vaan päässä miten lihava olen. Mä olenkin... Mä en jaksa. Ajattelin viiden aikaan soittaa päivystävälle, mutta päädyin katsomaan leffaa. Miksi ei väsytä? Oon niin pirtee kuin oisin nukkunut 8 tuntia, vaikka en ole laittanut silmiä edes kiinni tai haukotellut yhtään kertaa. Sänky tuntui ahdistavalta, yövaatteet, suihku. Turha mun on nukkua ja olo oli niin läski etten pystynyt mennä suihkuunkaan sinä iltana. Valvotun yön jälkeen olo oli sekava. Olen niin lopussa... Meinasi päivällä kaatua portaissa, kun en yhtäkkiä nähnyt seuraavaa porrasta. Raivosin kaikille niin paljon, mutta olin koko päivän menossa, enkä pysynyt yhtään paikoillaan, vaikka enhän mä ollut edes nukkunut.

Perjantai oli hirveä päivä. Olo paheni, mulla alkoi tulla epätodellisuuden tunteita, viha jatkui, ylipirteys jatkui, itsetuhoisetajtukset paheni. Menin illalla päivystykseen, koska kaikki kehoitti mua. Odotin kolme tuntia lääkäriä ja sama vastaus. "Tällä jatketaan, mun on turha määrätä sulle mitään muuta." Sanoin etten voi ottaa sitä lääkettä. "Se on sun oma valinta." En ottanut illalla sitä. En halua ajatella vaan ruokaa entistä enemmän. Ihan turhaa menin sinne. Lääkäri näki miten hermona olin ja sanoi, että voin istua odotuskäytävällä hetken ja rauhoittua. Lähdin kuitenkin kotiin heti. Turha reissu ja olin ihan raivona. Akuuttipolin lääkäri oli kirjoittanut teksteihin epäilyn, sanan "bipo". Päivystävälääkäri luki teksteistä. Nukahdin sohvalle kotona yhden aikaan. En siirtynyt sänkyyn nukkumaan, vaikka heräsinkin yöllä, koska se ahdisti. Nukuin päivävaatteet päällä, koska yövaatteetkin ahdistaa. Aamulla oli taas paska olo. Halusin satuttaa itseäni. "Tää pahenee joka päivä." "Haluaisitko mennä osastolle?" "En, se pahentaa aina mun oloa, kun mut suljetaan seinien sisälle." Lääkäri katsoi, että se olisi ollut hyvä ratkaisu. Ei kai se muuten olisi kysynyt. Mutta mä en voi, en vaan voi. "En tunne itseäni, en jaksaisi elää ihmisen kanssa jota en tunne." "Ei varsinaisia itsetuhoisia-ajatuksia." Lääkäri sanoo puhelimessa psykiatrille. Mä oon hukassa...

Lauantaina olin menossa koko päivän, energia ei vaan loppunut millään. Lähdin aamupäivästä puoli 11 kirpparille, siitä kaupunkiin, kotiin tunniksi, sirkukseen, kaverille. Olin kotona viiden aikaan aamulla. Soitin päivystävälle, koska oli käsketty soittaa, jos en saa unta. Selitin vaan jotain ihan pirteänä. Se sanoi, että pitäisi yrittää nukkua, rauhoittua. Menin sohvalle istumaan ja katsoin leffaa. Nukahdin taas sohvalle puoli 7 aamulla, silloin vasta alkoi väsyttää. Nukuin vähän yli kymmeneen eli nukuin vähän päälle kolme tuntia. Ja olin heti herätessäni ihan pirteä. Taas olo, että jaksaisi kävellä läheiseen pikkukuntaan, jonne on monia kymmeniä kilometrejä. En tiedä miten yritän taas väsyttää itseni, että nukkuisin. Nukkuminen ahdistaa, tuntuu turhalta, haluan vaan valvoa. Hutera olo, sekava. Eilen yöllä kotimatkalla näin hämyisiä hahmoja tienvarsilla, luulin, että joku seuraa. Raivosin keskellä yötä, kun tulin kotiin. Olin jo aamulla saanut kauhean raivokohtauksen ja hakannut pyyhkeellä lattiaa ja kämmenellä seinää. Perjantaina haukuin yhden ihmisen ihan totaalisesti. Mitä tässä voi enää tehdä?

Tuntuu, että haluan kuolla. En tunne itseäni, en ole tälläinen oikeasti. Ajattelen kuolemaa, ettei tarvisi elää tämän ihmisen kanssa enää. Tuntuu niin pahalta, niin sekavalta. Että en jaksaisi enää hengittää. Mä en jaksaisi olla enää olemassa lihavana, turhana, sekavana, ylienergisenä, itsetuhoisena, vihaisena, puheliaana, outona, vääränä, huonona, sairaana ihmisenä. Kohta vajoan varmaan suunnitelmiin. En ole ollut omaitseni kohta 11 vuoteen. En tiedä kuka olen enää, ehkä en ole kukaan. Ehkä olen kuollut, tappanut minuuteni. Roikun vaan elämässä jonain mitä en tunne, jonain mitä vihaan. Haluan tappaa oman mieleni, olla ajattelematta mitään, olla puhumatta kellekkään, olla yksin, ettei mun tarvisi kohdata väärää itseäni.

"Mä en oo kukaan

Mä oon varjo

Toisesta ulottuvuudesta

Mä en oo oikeesti täällä"

Vahvakin pelkää tavallaan laaksossa ongelmien.

Sain akuuttiajan eilen lääkärille. Oli pakko aamun totaalisen raivostumisen takia mennä. Eivät meinanneet edes antaa aikaa, kun ei ollut kukaan arvioinut mun kriisiä. Odotin yli tunnin ja onneksi ne päätti antaa mun päästä lääkärille. Meinasin jo mennä luukulle vittuilemaan, mutta onneksi sain hillittyä itseni. Lääkäri on virolainen (luultavasti). Istun tuoliin, räplään käsiäni kokoajan niin levottomasti. Selitän kaikki mun oireet niin ettei lääkäri pääse sanomaan mitään väliin. Mä vaan puhun ja puhun nopealla tahdilla. Mainitsen, että ruokahalua on tullut lisää ja paljon. Sitten yhtäkkiä se alkaa kysellä tarkkailenko mun painoa. Sanoin, että en tarkkaile, etten halua tietää. Lääkäri sanoi, että mun olisi hyvä seurata sitä. Mä räjähdin, puolihuusin etten halua tietää sitä! Mitä hittoa?! Tuli olo, että oon hiton lihava, ihan läski! Mun pitäisi tarkkailla painoa, koska olen niin läski. Ajattelen noita sanoja vieläkin, tuntuu pahalta ja ajattelen yhä olevani läski. Sitten se kysyi syönkö usein liikaa. Oksennanko. Mä sanoin etten ole pitkään aikaan. Sitten se kyseli tarkemmin kuinka kauan siitä on. Mutta en oikeen vastannut mitään. Se jatkaa kyselyä tällä aihealueella ja mä raivostun ja taas melkein huudan "En mä tän takia tullut tänne!" Sitten se lopettaa, kun olen sanonut sen kaksi kertaa. Määrään mulle Seroquel Prolongin, jos se tasottaisi mun mieltä. Illalla väsyn tulemiseen meni kolme tuntia lääkkeen otosta vaikka olisi pitänyt mennä tunti. Meinasi mennä hermot ja laitoin kaverille viestiä puoliraivoten taas. Sitten onneksi väsy tuli yhden aikaan. Lääke ei ole tänään tasannut yhtään mun mieltä. Raivonnut olen pikkuasioista taas ja säätänyt kokoaika jotain, en pystynyt leffaan keskittyä edes. Tänään annos nousee 100 mg, toivotaan parasta. Pelottaa vaan sivuoireet, jos lihon vaan lisää...

Mä en ole niin hyvä parantuja, kun luulin. Mulla on sairaus, pakko olla. Heti, kun pääsin sanomasta lääkärille, ettei ole enää mitään ongelmaa. Mä oksensin illalla, ahmin pikkuisen. Tuntui niin epäonnistuneelta, kuin vaan voi tuntua. Melkein itkin siellä vessassa, mutta jatkoin silti oksentamista. Kaikki pois, kun kerran aloitin. Joku hokee päässä miten hiton lihava olen. Itketti. Pelkäsin aamua, pelkäsin, että oksennan taas ja niinhän siinä kävi. Oksensin aamupalan, ahmin keksejä vähän ja söin muutakin. Miksi mä olen näin surkea? Mua pelottaa, että nyt vajoan takaisin kierteeseen. Kokoajan halut oksentaa kaikki minkä syön. Yritän syödä, yritän taistella, vaikka se hokeekin kokoajan kaikenlaista paskaa. En tahdo kuulla, en tahdo! Joudun varmaan johonkin testeihin kakssuuntasen varalta ja varmaan joku syömishäiriödiaknoosikin tulee, jos puhun. Sinne sh-polille en oo tosiaan menossa, enkä ravitsemusterapeutille! Miks mä oon tällänen ongelmakasa? Yhtä ongelmaa koko ihminen. Ärsyttää.

Eilen halusin kuolla. Lääkäri käski soittaa päivystävälle, jos on itsemurha-ajatuksia. En varmaan soita! En mä mihinkään osastolle nyt halua kuitenkaan. Kuolema tuntuisi hyvältä, kun mun elämä on niin turhaa. Mutta nää on vaan ajatuksia. "Otanpa vähän liikaa lääkkeitä" ja muuta. Tänään aamulla lääkekaapin ohi kävellessä kävi kyllä vahvasti mielessä ja illalla. Olen liian läski elämään, liian ongelmainen elämään. Tutustuin yhteen poikaankin, mutta tuskin siitäkään tulee mitään. Kuka tälläisen ongelmakasan oikeasti haluaa.
Epävakaamasennuskaksisuuntainensyömishäiriö  ongelma ihminen
(kahta jälkimmäistä ei vielä diaknosoitu, mutta joo epäilen). En oikeasti jaksaisi...

En tunne niitä silmiä, jotka peilistä mua katsoo.

En ole kirjoittanut koska menee hyvin... Syömiset menee hyvin. Sain jopa tänään laitettua yksin ruokaa. En ole oksentanut moneen päivään, enkä ahminut. Olen syönyt yleensä kolmesti päivässä. Yhden lämpimänruuan, aamupalan ja iltapalan. Joskus syön jonkun leivän välissä, jos on nälkä. Olen päässyt irti monista sairaista asioista niin kuin kaloreiden kyttäämisestä ja laskemisesta, vaa'alla käymisestä, oksentamisesta, ahmimisesta, ruuasta kieltäytymisestä, kaloripelosta ja varmasti monesta muustakin. Vielä parannettavaa on kuitenkin. Laksatiiveja oon vielä käyttänyt ja joitain toisia valmisteita. Pelkään vielä hieman lihomista ja katson peilistä ajatellen olevani lihava ja puristelen mahaa. Mutta uskon vahvasti, että nuo oli vaan tapoja satuttaa itseään ja nyt ne on vaan pinttynyt mun mieleen. Ei näin nopeasti syömishäiriöstä parannuta. Mä uskon, että se johtui vaan yksinäisyydestä, kun asuin siellä kaukana. Halusin edes jotain sisältöä elämään, jotain mistä tulee "hyvä olo" (niin alussa tulikin) ja jotain miksi elää, kuin kaverin jonka kanssa olla ja joka pitää kädestä. Ajattelen nyt, että se oli ihan hullua. Se kylmyys, väsy, viha, se, että halusi jopa tappaa toiset ihmiset, ruuan pelko, kaupassa monta tuntia kiertäminen eikä voinut ottaa mitään, ahmiminen ja oksentaminen päivittäin, hullut kävelylenkit ja eristäytyminen niin ettei edes mennyt kouluun, ruuasta unia näkeminen, yksinäisyys, huimaus, sydämentykytykset, kylmyys saunassa ja suihkussa, monet monet kyyneleet joita itkin vaan siksi, että saisin sairaan näköisen kehon ja pienimmän mahdollisen painolukeman  44.6 kg... Muistan sen ikuisesti, en halua enää sinne takaisin, siihen elämään jossa kaikki on vaan kidutusta ja tuskaa, itsevihaa ja kuolemanpolulle astumista. En halua sinne enää... Nyt haluan painon lihaksina, kiinteänä. Nyt täytyy vaan vähän korjata painoa, että jaksan tällä keholla nostaa edes muutaman kilon painoja. En aio kuitenkaan katsoa painoa, etten vajoa takaisin. Huomaan kuinka ympärillä ihmiset katsoo mua, mun tikkujalkoja ja arvostelee. Isoäitinikin sanoi "Kylläpä sä oot laihtunut." Kaikki sanoo sitä. Hän ei ollut nähnyt minua edes laihimmillani, onneksi. Uskon etten enää palaa sinne, yritän ainakin olla vahva ja toivon tosiaan, että se oli vaan yksinäisyydestä johtuvaa ahdistuksen purkua.

Mutta mua pelottaa... Pelottaa niin... En ole ollut omaitseni muutamiin viikkoihin ja tajusin sen eilen, kun oltiin sukulaisten luona. Mä vaan nauroin joka asialle, kävelin edestakaisin, juoksin sisällä lapsen perässä, puhuin kokoajan, enkä pysynyt yhtään paikoillaan, leivoin hulluna ja nauroin niille pullille varmaan yli 5 minuuttia ja uudelleen ja uudelleen, selitin vaan ja selitin lisää ja lisää. Koko automatkan äidille. En mä ole tälläinen. Oon liian energinen, haluaisin leipoa kokoajan, pyöräillä, käydä porukoilla ja vaan puhua niin ettei muut edes saa sanottua mitään, haluaisin vaan käydä kaupassa ja nauraa kaikille jutuille. En mä ole sellainen. Oon liian iloinen. Pakko liikkua paikasta toiseen, räplätä puhelinta kokoajan sohvalla, enkä pysty edes keskittyä leffoihin, kirjoihin. En halua enää edes mennä nukkumaan, sekin tuntuu turhalta. Haluaisin vaan valvoa, liikaa energiaa vaikka olisi kuinka väsy. Tuntuu jopa turhalta nukkua, mutta pakotan itseni nukkumaan. Juttelin äidille ja hän sanoi sanan "kaksisuuntainen". Mä olin ajatellut samaa. Mulla ei ole muistaakseni ikinä ollut tälläistä ja tää on vaan pahentunut viikko viikolta. Sitä oli jo opiskelupaikkakunnalla, mutta en silloin tajunnut koko asiaa edes. Soitin polille ja sain aikaistettua lääkäriaikaa ensiviikolle, onneksi. On niin sekava olo, en tunne tätä joka kirjoittaa. Nytkin haluaisi vaan lähteä liikkeelle. Odotan sitä, kun kello on kuusi, että äiti hakee mut hoitamaan yhtä asiaa. En jaksa istua, haluan pälättää jollekkin hulluna, tehdä jotain. En halua vaan olla. Tätä tekstiäkin tulisi kilometri tolkulla, pakko pakottaa itsensä lopettamaan. Mua pelottaa ja ärsyttää... Taasko olen saanut uuden ongelman. Kaksisuuntainen testattiin joskus, eikä ollut. Mutta siitä on jo aikaa. Mä olen ihan hullu, kokoajan jotakin. Mutta niinhän se menee, että usein epävakaan kanssa on kaksisuuntainenkin. No selitän lääkärille sitten kaiken. Kyllä sen pitäisi tietää. Siihenkin on vielä niin kauan ja tää pahenee vaan. En tiedä kuinka kestän itseäni. Pitää rauhoitella... Vaikeaa, niin vaikeaa... En kestä...