Hän näkee huiput ja kuilut kun keinuu.

Mä olen joku muu... Kun mä puhun, niin se en ole mä joka puhuu. Mä en ole se, joka juo ja istuu nurkassa viiltämässä. Mä en ole sekää kuka kantaa taas sitä korua kaulassaan kaikkialla missä menenkään. Mä en ole sellainen joka ajattelisi vahingoittaa muita. Mä en tahdo satuttaa muita! (Tämä ei ollut todellakaan mitään uhkailua, jos tätä joku sinitakkinen taas lukee) Enkä ole se, joka suuttuu niin lujaa, että haluaisi vaan tappaa. En tajua mikä mulla on. Olen muuttunut... En tunne itseäni, mä säädän ja sekoilen. Mä en jaksa olla kiltti tyttö. Mä haluan raivota, sanoa suoraan, olla ilkeä. Mulla on liikaa energiaa, mä en jaksa olla paikoillaan. Mä nauran ja huudan. Hypin ympäri huoneita. En edes tajua, kun alan jo huutamaan. Mä raivostun vaan kokoajan ja huudan täysiä, eikä mua kiinnosta vaikka joku kuulisi. 

Joka yö lähden kävelemään pimeyteen. Hengittämään kylmää meri-ilmaa. Yritän kadottaa tuskani aaltoihin ja valokuviin. Joskus vaan hengitän monta kertaa ja tuijotan kauas merelle. Joskus vedän keuhkot täyteen ja yritän huutaa, mutta ääntä ei tule. Kävelen rannalla, kesähiekan päällä. Ja muistan etten käynyt koko kesänä tällä rannalla. Muistan elävästi, kuinka olin katsomassa pääsiäskokkoa kallioiden päällä. Muistan kuinka mä halasin isää hyvästelläkseni hänet. Tiesin jo silloin lähtöni tulevan. Ja silloinhan mä otinkin yliannostuksen... Kukaan ei tiennyt mun olosta mitään, miten paha mun oli olla. Niin kuin ei nytkään. En löydä sanoja, jotka ymmärrettäisiin. Sanat "mulla on tosi paha olo" ei enää riitä kenellekkään... 

Pysykää kuulolla. Kerron yhdestä positiivisesta projektista illalla. Älkää kaikki kadotko, vaikka en osaa nyt enää kirjoittaa muuta kuin tätä samaa pahasta olostani. Mutta mä en valehtele täällä koskaan, enkä aio niin ikinä tehdä. Tämä on mun päiväkirja, jossa on ilot ja surut. Nyt sivut ovat mustat, joihin mahtuu harvoin iloa. Ja pyydän anteeksi, että kirjoitan näin. Mutta se on vaan nyt mun elämäni. Mustamöykky sisälläni...