Yhden päivän elämä.

Olen kulkenut täällä tuntematta mitään, elämättä hetkeäkään. Olen ollut kuin eloton kaksi kuukautta, mutta se tuntuu vuosilta. Olen itkenyt sen takia. Silloin, kun ymmärsin etten varmaan palaakkaan. Ei ole minua, on vaan tyhjyys. On vaan sumu, joka kaiken kauniin ja pahan peittää. Se sumu pilasi elämäni, minä itse pilasin. Nyt olen vaan eläväkuollut, joka toivoo ettei olisi tehnyt sitä. En koe mitään, mistään ei jää muistoa. Ainoastaan kaukaiset muistot ovat olemassa. Muusta on tullut tyhjää. En pysty enää kokea. Toivon, että joku veisi minut pois. Kukaan ei usko, että tapoin mieleni. Kukaan ei usko, että silloin herätessäni en enää tuntenut mitään. En enää tunnistanut itseäni peilistä, en enää tuntenut kotia, en tätä kaupunkia. Tuntui ettei perheenikään olisi enää sama, minun perhe. En tuntenut, että kuulun sinne enää.

Muut näkevät minut, mutta minä en näe ketään. En tunne kosketusta enää selkeästi. En tunne maata jalkojeni alla. En kuule musiikkia korvissa. En tunne mitään oikeaksi. Minun on kylmä, minun on nälkä. Mutta sekään ei tunnu riittävästi, että tekisin mitään. Onneksi minulla on muistot, joita kukaan ei vie pois. Vaikka enää en saa muistoja lisää. Minä luovutin liian aikaisin. Älkää te luovuttako. "Sun elämä on arvokas." mutta mä en ymmärtänyt sitä. Mä en enää usko, että palaan takaisin. Mä uskon siihen, että tämä jää. Mä en tiedä toivonko, että olisin kuollut vai ollut yrittämättä itsemurhaa. Mä en tiedä. Mä en saa enää elämästä itselleni mitään. Mutta voin tehdä elämässä muille muistoja. Voin elää vanhoissa valokuvissa, ihmisten mielissä, voin elää kirjoituksissani, minulla on yhden päivän elämä. Ja se päivä lyhenee. En tahtoisi menettää kaikkea...