Sun pitää antaa itselles anteeks...

Anteeksi, minä en jaksa. Minä en pysy vahvana enää... Lääkkeet odottaa ottajaansa kaapissa valmiiksi laskettuna. Kirje odottaa kirjoittajaansa. Ja minä olen ihan loppu. Mä yritin ja yritin pyytää apua, mutta mun ääntä ei kuultu. Päivystävän sanoja: "Sä haet vaan huomiota, kyllä se parin kuukauden päästä helpottaa, jos sä nyt teet jotain niin apu on kaukana, kuinkakohan monta kertaa sä oot jo täällä ollu, mee nukkumaan, odota sitä lääkkeen vaikutusta, ei me voida muuta kun yrittää tsempata, käytä niitä dkt taitoja." Mutta entä jos oon jo nyt ihan lopussa, valmiina kuolemaan. Ne luulee, että jaksan pari kuukautta, ne luulee, että jaksan huomiseen. Ne vaan luulee. Ne ei usko, että seison ihan reunalla. Osastoille ei oteta, ei mua. Skitsot ja psykoottiset vaan, muut ei enää pääse. Minä en pääse... Osastot lopettaa, sulkee ovensa ja ihmisiä kuolee. Se on niin väärin... Soitin päivystävälle monena iltana sanoen, että taas olo on pahentunut. Käsketään nukkua ja odottaa terapiaa, sanotaan "Soita uudestaan, jos et saa nukuttua". Mä en saanut apua. Tuntuu kuin ne haluaisi, että kuolen. Se jokin kuin hokee: Ota jo ne lääkkeet. Ota... Heti! Päivät menee kahdessa ajatuksessa. "Oon lihonu hitosti, oon ihan läski." "Tapa ittes, mä haluan kuolla." Enää mielessä ei ole muuta. En pääse näistä ajatuksista pois. Mä yritin hakea apua niin paljon, mutta en saanut sitä. Mä en jaksa enää pyytää sillä tiedän vastauksen. Hyvästelin vanhemmat siltä varalta etten ole enää huomenna täällä. Halasin ja katsoin pitkään selkäni taakse. Tuska silmissä ei katoa, suru ei poistu, olo ei parane. Jokin haluaa, että kuolen, että yritän taas. Mun vanhemmat tulee ikuisesti vihaamaan mua, jos selviän. Ne sanoi, ettei enää kestä tällästä. Minäkään en enää kestä. Annan itselleni anteeksi etten jaksanut enää. 12 vuoden jälkeen on kai jo lupa luovuttaa, päästää vihdoin irti... Kipua voi sietää tiettyyn rajaan asti, tietyn aikaa. Mä en enää pärjää sille, en enää pärjää...

Ja vihdoin hän lentää, kun ei elämään oppinut. En osannut päästää irti kivusta, irti sinun kuolemasta. Irti 12 vuoden tuskasta. En osannut, eikä kukaan osannut siinä auttaa. Minut tuomittiin kipuun, kestämään sitä. Ja enää en kestä sitä. Olen sanonut tämän monesti ja toivonut parempaa. Olen saanut vaan lisää tuskaa, uusia ongelmia. Olen kärsinyt ja nauranut silti. Yrittänyt elää ja tehdä vaikka se paha olo piti mua kädestä kiinni. Se rankaisi mua yön pimeydessä kyynelillä, viilloilla ihossa, nyrkin iskuina, raapimajäljillä, ahdistuskohtauksilla, yliannostuksilla, pahoilla ajatuksilla. Kaikella mitä se vaan keksi. Mä en tiedä mitä se on. Kipu ja tuska tuhosi minut. Minulla ei ole ihmistä, jonka kanssa haluaisin elää. Sillä en tunne sitä. Se on outo, se on sekopää, se on ilkeä. Minä vihaan sitä! Olen vihannut 12 vuotta. Nämä vuodet ovat liikaa, liikaa arpia minussa. Minä en kuulu tähän elämään. Mä en saa selviytymistarinaa, vaikka haluan. Se tulee aina ja pilaa kaiken. En tiedä mikä se on, miksi se haluaa mulle pahaa, miksi se haluaa, että tulen kärsimään aina. Minä olin silloin 10 vuotias. Elämäni piti olla edessä. Siitä ei pitänyt tulla tälläistä. Kun sinä kuolit minä sekosin. Se sekoitti pääni, maailmani. Sen pienen tytön maailman, kaikki romahti. Suru, tuska, kipu, viha kaikki itseäni kohtaan. Sillä sun olisi pitänyt elää ja mun kuolla. Kuolema otti pientä tyttöä kädestä kiinni ja johdatti liian syvälle. Jokin alkoi haukkua, sanoi, että mun pitää kuolla. Mä halusin kuolla 10 vuotiaasta lähtien. Pääni meni sekaisin järkytyksestä, enkä enää tuntenut itseäni. Aloin elää sumussa omassa maailmassa, enkä enää kuullut ystävieni ääniä. Jäin yksin outouteni kanssa. Olin hiljaa, patosin sisälleni. Elin itseni kanssa ja haaveilin itseni satuttamisesta. Se 10 vuotias kasvoi tuskan keskellä kuoleman vierellä. Jokin teki siitä tämän hauraan aikuisen. Aikuisen jolla on mahdollisuus vihdoin lopettaa kipu. Sen 10 vuotiaan tytön kipu. Mä kirjoitin tämän teille, että tiedätte miksi en jaksa, miksi olen oikeasti loppu. On vielä yksi asia, jonka haluan tehdä... Mä näen yhä sen 10 vuotiaan, joka yritti kertoa jollekkin. Mutta se oli kai näkymätön, sillä kukaan ei kuullut. Kukaan ei kuule. Se 10 vuotias huutaa yhä mun sisälläni.

                                                            Mutta sen ääni hukkuu...

                                                                                          Ja tyttö vihdoin nukkuu...