Siipiäkö etsin, kun elämään väsynyt oon?

Tuijotan silmiin. Katson peiliin. En näe mitään muuta, kuin tuskan läskin. Haluan tappaa sen väärän itseni, niin paljon. Sä kävelet peilin ohi kokoajan etkä tunne väsyneitä kasvoja ollenkaan. Sä haluat tappaa sen. Tunne liian voimakas vetää sut uudelleen kävelemään lääkekaapin ohitse. Houkuttaa ja mä pelkään. Uusia lääkkeitä, apu tuli liian myöhään. Nyt seison tässä itsetuhoisin ajatuksin, liiankin. Mä teen sen... Mä en tee... Mä teen sen... Mutten kuitenkaan tee... Mä mietin, liikaa. Pelkään. Äiti sanoi ettei nyt mihinkään osastolle, nyt pitää pärjätä, ajattele sun kissaa, ei se pärjää yksin. Ambulanssia ei koskaan saa tilata tähän pihaan, naapurithan näkee ja ihmettelee, alkaa puhua. Vanhemmat häpee mua. Sanoivat etten voi pukea jotain missä näytän laihalta. Ne häpee, mä oon niille vaan pettymys, parempi, että kuolisin. En voi mennä osastolle vaikka mikä olisi, jos ottaisin yliannostuksen kukaan ei saa tilata ambulanssia tähän pihaan. Päivystävä sanoo yritä mennä nukkumaan, isä ei ymmärrä mistä on kyse. Mä vaan ajattelen läskiä kehoani ja lääkekaappia... Anteeksi, mutta en jaksa. Mä en kestä puhua mistään, kaikki sattuu. En ole halunnut kirjoittaa, koska se sattuu. Olen epäonnistunut niin pahasti. Liian loppu, apu tulikin liian myöhään. Se ei enää pelasta mua, mä hukuin jo tähän oloon. Tänään vai huomenna? Päästäkää mut pois...

En pysty mennä suihkuun kokonaan, mahan läskit ahdistaa. En jaksa puhua tästä, koska sattuu... Antakaa anteeksi, mä en kestä... Ehkä tää on hätähuuto, joka kaikuu avaruudessa. Mustassa loputtomuudessa. Eikä kukaan ymmärrä sitä, minua. Se avaruus on loputon, mä hukun sinne. Ääneni hukkuu. On niin pimeää, että sattuu. Sattuu liikaa, ihan liikaa. Vaikka ympärillä on tähtiä ne ei valaise mua. Niistä on tullut kylmiä. En pääse turvaan, en enää pääse. Mä ajattelen vaan sitä samaa, uudelleen ja uudelleen. Mä olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä. Ne ei nää avaruuteen, sinne pimeään. Ne ei ymmärrä, että olen lähdössä. Ne luottaa etten lähde, että pysyn synkässä avaruudessani tuntematta itseäni. Tahtoisin olla yksin, koska vihaan jokaista tekoa minkä teen, jokaista sanaa jonka sanon. Sillä se en ole minä. Viimeksi pienenä lapsena olin minä, olin olemassa oikeasti. Enkä vihannut. En jaksa enää "itseni" kanssa, koska se en ole minä. Se on haamu vaan johon ihmiset tykästyy. Ne ei tykästy muhun vaan siihen väärään. "Sä oot niin kiva tyttö." Ja paskat, oikeasti. Vihaan, en tahdo sanoa mitään. Voisinpa olla vaan hiljaa, kadota. Sulkeutua kissan kanssa näiden seinien sisälle. Voimani vähenee, huuto avaruudessa lakkaa, kun kukaan ei auttanutkaan.

Avaruus on pitkä, avaruus on suuri, avaruus on loputon.

Elämä ei ole pitkä, ei suuri, ei loputon.

Elämä ei ole se mitä halusin, sellaista mitä luulin.

Avaruutta ei voi muuttaa tai lopettaa, tähdet ja planeetat pysyvät radallaan.

Elämää voi muuttaa tai päättää milloin lopettaa.

Avaruus ei lopu.

Mutta elämä loppuu...