Tyyni merenpinta kuljettaa minua hiljaa.

Sivelen solisluuni verellä oksennuksen maku suussa. Katson peilistä tyhjiä kasvoja joita peittää kipu. Paha otti vallan taas hetkeksi. Se haluaa minut, mutta mä taistelen vaikka se voittaisi välillä. Minähän hain jo apua ja se oli pahalle liikaa. Se kostaa nyt, koska yritän viedä sitä pois. Sain ajan tosi nopeasti sinne syömishäiriöpolille, jo maanantaiksi. Mun pitää mennä yksin, kun kuraattori ei päässytkään mukaan. Pelottaa mitä ne sanoo, arvosteleeko ne mua, antaako ne alustavia diaknooseja, haluaako ne lihottaa mut, laittaa osastolle lihomaan? Mitä ne haluaa? Auttaa? Minä päätin, että en halua lihota vaan haluan neuvoja miten pitää paino samassa syömällä oikein ja terveellisesti ilman ahmimista. Äiti kysyy taas mitä olen syönyt tänään... Olenhan yrittänyt taas, mutta hain aina lisää ja lisää syömistä kunnes oksensin kaiken. En vaan osannut... En osaa tätä yksin, tietä pois täältä. Kuitenkin näen kaiken kirkkain silmin ja myönnän etten pärjää yksin. Vaikka apu pelottaa, niin on pakko tai mä kuolen. Ja "sun elämä on arvokas..." niin enhän mä voi kuolla. Kylmyys hiipii pitkin luita, mutta en uskalla enää syödä tai se karkaa taas käsistä. Se paha sanoo, että pitäisi käydä vaa'alla... Kontrolloida taas, satuttaa itseäni vaan. Mutta minä en tahdo, enhän minä tahdo sinne takaisin? Pieni osa tahtoo vielä, mutta en anna sen kasvaa sisälläni. En anna sen enää kasvaa ja viedä mua pohjaan.

Juttelen ryhmänohjaajalle iloisena, kuin toinen ihminen. Hänkin sanoo, että olen niin iloinen. Kerron mitä ajattelen tästä koulusta... Olen ajatellut vaihtaa alaa, vaihtaa kaupunkia, aloittaa alusta. En halua jäädä tänne, näihin tuskaisiin huoneisiin. Siinä kaupungissa mun ei tarvisi olla yksin, koska siskoni muuttaa myös sinne. Mulla olisi aina joku kenen luokse paeta, kenelle jutella, kenen kanssa olla. Mutta mun äiti sanoi suoraan, että miten voin lähteä sinne asti jos en syö? Mä en osannut vastata oikein mitään. Koulun alkamisajankohta on vielä epävarmaa. Pian tai syksyllä... Tuolla koulussa ei kiinnosta enää olla...  Ei se ollut mua varten, sekään. Enkä voi jäädä tänne, mun on päästävä pois täältä. Se on yksi haave, opiskella sitä mitä on jo kauan halunnut, mutta johon ei ole uskaltanut lähteä. Yksin niin suureen kaupunkiin...

Mulla on toinenkin haave, kirjoittaa kirja mun elämästä fiktiivisesti hahmoilla. Yritän viimein tänä vuonna marraskuussa osallistua nanoon. Mulla on aikaa pohtia kirjan sisältöä, henkilöitä ja rakennetta jo nyt. Mä tahdon kirjoittaa mun kivun muille ja kertoa, että kaiken voi kestää ja kaikesta selvitä, eikä koskaan saa luovuttaa. Mä tahdon vihdoin tehdä sen ja toivon, että ennen marraskuuta mereni on tyynempi. Toivon, että myrskyt laantuu ja meri rauhoittuu. Toivon, että laivani pysyy viimein pinnalla, eikä vajoa pimeään pohjaan. Toivon, että sade ei hakkaa meren pintaa rikki niin kovin usein. Toivon, ettei se itkisi niin lujaa ja kipeästi. Ja minä katsoisin sitä merta hymyillen, se olisi tyyni, aivan aalloton. Aurinko lämmittäisi sen pintaa ja saisi sen välkehtimään. Katsoisin kauas ja kaikki kaunis vaan jatkuisi. Mieleni olisi rauhassa ja minä olisin kotona, jälleen elossa.

Yksi unelma vielä, josta en ole varma... Kirjoittaa blogia omilla kasvoilla. Sillä mä en enää välitä, vaikka joku tuttu lukisi tätä. Mä en häpeä itseäni niin paljon, sillä tää kaikki on mun elämää, osa minua, mä en pelkää kysyviä katseita vaan vastaan. Mulla on ollut vaikeaa, sä näet sen. Näet pinnan alle, jos kerron. Ja mä voin kertoa sillä mä olen tarvinnut tän kaiken ollakseni vahva.

Silloin minut vietiin aaltojen alle

Syville vesille

Vedenpinnalla oli sumua, eikä rantaa missään

Ei laivaa lähellä millä pois päästään

Ja mä nään jonkun liikkuvan aivan lähelläni

Olisiko se pelastukseni

Se ei ollut pelastus, vaan parvi nälkäisiä haita

Jotka halusi mulle vaan ainoastaan kipua

Synkkä yö saapui, eikä kuuta tai tähtiä taivaalla

Minä huomasin olevani jo aivan meren pohjalla

Olin uppoamassa mutaan

Vesikasvien sekaan, omaan kuolemaan

En kuule, enkä näe, en edes tunne mitään

En enää halua elää yhtään

Silmäni painuvat hiljaa kiinni

Kun jokin tarttuu mun käsiini

Se vetää mut pohjasta

Auttaa laivaansa

Ja nyt mä olen matkalla siinä laivassa

Ja jossain kaukana on satama

En tiedä vielä mitä siellä on, mutta toivon sen olevan parempaa

Elämää, jota elää kannattaa