Sydän lyö hiljempaa ja pyydän kestä vielä päivä.

Hiljaisia lyöntejä, en meinaa enää tuntea niitä. Sydämeni hiipuu, se ei jaksa taitella mukanani pahuutta vastaan. Ei, kyllä sen täytyy jaksaa vielä yksi päivä, sunnuntai... Vielä yksi, kestätäthän sen rakas sydän? Mä toivon, kerrankin toivon sitä... Rannepulssi ei tuntunut aamulla, kaulalta en osannut etsiä, mutta sen oli pakko tuntua tai en edes eläisi enää. Nyt rannepulssi tuntuu, mutta tosi heikosti. Miksi tämä meni näin? Yritän syödä maitorahkaa puolet purkista aamulla sinisestä liian isosta kulhosta. Juon kahvia... Hetken päästä juon funlightia... Istun vaan sohvalla, yritän siivota vähän, liian vähän taas. Liikaa jäi tekemättä... Kävelen huoneissa ja mieleni on ihan tyhjä. Mun pitää mennä kauppaan, mun pitäsi syödäkkin jotain. Mutta kaikki on ällöttävää, kaikkea sitä mitä on kaapissa olen eilen oksentanut. En mä pysty... Kaupassa mulla on nälkä, kaikki houkuttaa, ostan liikaa... Pääsen kotiin ja nälkä kasvaa. Teen itselleni pirtelön pienellä tehosekoittimella. Se täyttää aluksi, mutta huomaan taas nälän hiipivän luokseni. Enkä tiedä voinko enää tänään syödä, pystynkö vai karkaako se taas käsistä? Nestemäistä on helpompi syödä, siksi tuo pirtelö oli hyvä vaihtoehto. Ehkä teen sitä huomennakin. Kylmyys valtaa, vaikka mulla on kolme kerrosta vaatteita päällä. Sydämenlyönnit ei tunnu melkein ollenkaan. Mä pelkään jo, mutta en osaa tehdä mitään. Ei osaa syödä, ei osaa enää... Se on liian pelottavaa, se on väärää, se on turhaa, en mä tarvi sitä, en mä saa syödä... Näin mä ajattelen, mutta tiedän ettei se ole totta. Huominen vielä, mun täytyy jaksaa, pakko... Mutta pelkään silti ylihuomista ihan liikaa. Oliko se virhe sittenkin? Miksi ajattelen niin? Ei se voinut olla virhe, vaikka jokin haluaa, että uskon niin. Mun on mentävä sinne syömishäiriöpolille, vaikka olen sen jälkeen kärsinyt nämä kolme päivää entistä enemmän. Mutta ei saa antaa periksi, vaikka jokin minussa haluaa antautua pahalle maailmalle, joka vaan anelee mua jäämään. Mutta mä oon nähnyt jo sen maailman, mä oon nähnyt jo sen sumun, tuntenut sen vihan ja tuskan sisälläni. Muutos pelottaa, enkä tiedä siitä mitään... Pelkään tulevaa, jos se ei olekkaan niin hyvää... Jos mä valitsin väärin... En mä voinut valita, jos voi valita tuskan tai aidon hymyn. Enhän mä voinut? Vaikka joku sitä hokee... Mä yritän taistella vastaan, vaikka tunsin jo miten paljon romahdin. Täytyy vaan jaksaa, vaikka välillä haluaisikin palata takaisin...

Tunsin oikeaa iloa, kun entinen parasystäväni monien vuosien takaa vastasi mun viestiin. Hän oli pitkään vältellyt mua ja torjunut kokonaan. Nyt hän puhui ja vaikutti voivan paremmin. Hän oli päässyt parempaan syömisongelmiensa kanssa ja toivoi, että mäkin pääsisin. Hän toivotti onnea maanantaille. Me juteltiin aika kauan, istuin sohvalla ja hymyilin. Oli kiva kuulla hänestä. Jokainen blogini on liittynyt häneen jotenkin aivan sattumalta ja oon jälkeenpäin sen tajunnut. Jo kolme viimeisintä blogin nimeä on muistuttanut hänen olemassa olostaan. En tiedä mikä sen tarkoitus on, se mietityttää. Ehkä hän oli minulle niin tärkeä silloin ja onhan hän vieläkin. Vaikka ei ollakkaan nähty pitkään aikaan, tosi pitkään. Ehkä näemme taas joskus, kun minäkin olen selvinnyt. Toivon niin...

Pelottaa huominen... Entä jos ahmin, entä jos oksennan? Naapuri ostaa pullaa, kun menen käymään kahvilla. Miten mä voin syödä sitä, miten mä pystyn? Mä pelkään... Miksen osaa vaan olla normaali edes päivän? Nyt haluaisin syödä, mutta se karkaa käsistä taas. Mä en kestä olla minä. Epäonnistunut... Voinko mä edes onnistua? Vajosinko mä jo liian syvälle? Mä pelkään sitä... Entä jos mä en pysty? Jos mä kuolenkin, kun juuri olen alkanut edes vähän haluta elää. Sydän voi päättää mun puolesta koska vaan, vaikka jo huomenna, vaikka jo ensi yönä. Kaikki voi loppua ennen, kuin ehdin edes aloittaa. Enkä mä osaa oikeasti tehdä mitään, en vaan osaa. Hiljaa mielessäni pyydän... "Sydän kestä vielä yksi päivä."