Sinä avasit eksyneet silmäni uuteen aamuun.

Sain kokea merkin aivan sattumalta. Jotain mikä muutti maailmani täysin, avasi silmäni kaikelta sumulta. Se oli keskiviikko. Pohdin aamulla pitkään menenkö kouluun vai en. Muistin englanninkokeen ja ajattelin, että on pakko. Lisäksi oli toinenkin tunti mikä oli myös aika pakollinen. No englanninkoe ei mennyt läpi niin, kun arvasinkin. Ei edes ykköstä, mutta se on pakko saada jotenkin. Oli alkamassa viimeinen englannintunti... Opettaja sanoi, että meille tulee vieras. Sisään astuu mies, enkä tiedä kuka se on ja miksi tuli. Hän aloittaa puhumisen... Mutta keskeyttää ja päättää laulaa alkuun oman laulunsa. Hän ottaa kitaran kotelostaan ja aloittaa... "Tässä maailmassa ilo pakenee. Tuntuu et päässä kaikki vaan sakenee..." Ja kun päästään kertosäkeeseen... "Sun elämä on arvokas, kuuntele sun sydäntäs. Sun elämä on arvokas, varjele sun sydäntäs." Nuo sanat avasi mun silmät ja aloin kuunnella lisää sanoja. Sanat takertuivat mieleeni ja alkoivat saada minussa jotain aikaan... Tahtoa... Sinä puhut ja minä katson silmiin pulpetistani ja jokainen sana saa mieleni selkeämmäksi. Huomaan kuinka sumu alkaa hävitä. Kysyt onko jotain jäänyt mieleen tai jotain mitä haluaisitte kysyä. Mä viittaan ja kysyn kaikkien nähden olisiko sulla aikaa jutella, kun tämä loppuu. Sinä vastaat yhdellä sanalla ja se riitti kertomaan tarpeeksi, niin kun sanoit. Mä jatkan vaan kuuntelemista ja olen vaan siinä hetkessä samalla, kun muutun. Kaikki sanat tuntui niin järkeviltä, niin tärkeiltä, oikeilta.

Tunti loppuu ja odotan, että englanninopettaja lähtee vielä. Ja mä kerron, että mulla on ollut vaikeaa yli puolet elämästäni. Olen tuntenut tuskaa paljon, vihannut itseäni ja halunnut vaan satuttaa itseäni kokoajan. Sä sanoit, ettet näe mussa mitään mitä pitäisi vihata. Sanot, että mulla on kauniit silmät, hiukset, olemus. Sanot, että olen vielä viisaskin.  Kerroin miten vihainen olen ollut jo pitkän aikaa. Sanoit, että älä anna vihan tulla. Kiellä sitä, älä anna sen hallita. Sano sille, että mene pois. Kerron jotain miten olen ollut itsetuhoinen. Kerroin myös syömisen ongelmista... "Sä oot ollu tosi vahva!" Kerron, että on ollut haaveissa osallistua nanoon. Kirjoittaa ne sanat kirjaksi. Sä sanoit, että se auttaisi muita. Sanoin, että on jo nyt auttanut, kun olen kirjoittanut blogeja. Mun pitää osallistua tänä vuonna! Sitten sä kysyt multa jotain uskonasioista, mitä ajattelen niistä. Kerroin, että oon oikeastaan vaan ollut isostoiminnassa mukana monina kesinä. Siinä lisää jutellessa sanoin, että on vaikea uskoa, kun on ollut niin paljon tuskaa elämässä kokoajan. Kysyt yllättävän kysymyksen... "Saanko rukoilla sun puolesta?" Mä suostuin siihen... Kysyin vielä, että pitääkö mun pärjätä nyt yksin. Sanoit, että tietysti ota kaikki apu vastaan mitä saat. Sanoit kuitenkin, että pystyn muuttamaan elämääni itsekkin. Mainitsit miten paljon olin oivaltanut asioita keskustellessa. "Me ollaan aika samanlaisia." Tuntuu hyvältä, kun joku ymmärsi mua kerrankin ja kuunteli mun kipeitä asioita ja vielä välittikin. Sanoit, että voin laittaa sähköpostia ja blogini osoitteen. Kysyin saanko halata. Halasin ja kiitin. Sanoit, että on hienoa huomata, että voi vaikuttaa toiseen syvästi omilla sanoillaan. "Pienin askelin..." Sanot mulle vielä ovella. Ja mä tunnen kuinka olen vahvistunut.

Kotimatkalla en kuuntele musiikkia kuten tavallista vaan annan ajatusten virrata lävitseni. Huomaan kuinka kaikki se sumu on kadonnut silmistäni. "Minä näen taas!" Tunnen kuin kaikki tuska olisi vaan kadonnut sisältäni. Oloni oli tyyni ja rauhallinen. Tuntuu kuin paha olisi väistynyt. Mä ajattelin tulevaisuuttakin. Mä olin jo melkein onnellinen. Muutama onnenkyynel jäätyy hiljaa poskilleni. Pieni hymy näkyy välillä kaulahuivin alta. Kaikki tuntuu olevan nyt paremmin. Mä mietin mitä jos... Entä jos en olisi mennyt kouluun sinä päivänä? Olisinko saanut silmiäni tästä sumusta ennen kuin se olisi tappanut minut. Sillä se oli jo niin lähellä... Olin jo niin väsynyt. Mun avunpyyntö pikkuveljeltä menikin eteenpäin. Tiesin ettei hän ole hylännyt mua.

Tänään en ole ollut paljon ollenkaan vihainen. En ole antanut sille valtaa. Jos viha on noussut olen kieltänyt sitä purkautumasta. Juttelin kuraattorille kuin toinen ihminen. Mä ymmärsin niin paljon, mä ymmärsin tärkeimmän. "Sun elämä on arvokas." Ja,  että mun pitää muuttaa elämääni. Saada parempi itsetunto, nähdä uusin silmin. Lopussa pyysin kuraattorilta jos pääsisin sinne syömishäiriöpolille... Kuraattori oli yllättynyt mun pyynnöstä ja tosi iloinen. Hän ei meinannut ymmärtää miten olin muuttunut näin paljon. Hän lupasi mainita kiitokset keskustelemani miehen vaimolle. "Hän on nyt pelastanut yhden ihmisen." Sanoi kuraattori. Niin se on. En tiedä kauanko olisin enää selvinnyt ja jaksanut... En varmaan enää kauaa... Laitan rippiristin kaulaan ja jatkan eteenpäin. Koska se on oikein. On oikein selvitä! Tämä uusi blogi on uusi alku minulle. Taisteluni paremmasta kaikkea pahaa vastaan. Tämä on myös kiitos sinulle... Ja tämä on teille, sillä tahdon, että teistäkin tulee ehjiä vielä joskus. Niin kuin minäkin haluan olla... Ehjä...

 

Olen ikuisesti kiitollinen sinulle,

näistä uusista silmistä.

Pelastit minun henkeni.

Ja sitä ei voi unohtaa,

ei voi koskaan unohtaa...

Sinä olet se Kotka,

josta puhut laulussasi.

Niin minä uskon.

Ainakin sinä olet minulle

se suojeleva kotka,

joka pelasti henkeni.