Kyyneleitä itken salaa ja kuiskaan, mua pelottaa.

Päätin, taas, yritin päättää... Eilen illalla aloin taas olla enemmän kielteinen avulle, mutta sitten taas romahdin ahmimaan ja oksentamaan. Viides ilta peräkkäin sama juttu. Nälkä ei millään lähtenyt, vaikka söin kuinka. Ja lopuksi en kestänyt enää sitä kaikkea mitä olin syönyt. Itkin, taas kävi näin. Tajusin, etten jaksa tätä enää, en yhtään... Päätin, että soitan heti aamulla syömishäiriöpolille ja sanon, että tuun uudestaan sinne. Soitin päivystävälle ja kysyin millon se poli aukee ja halusin vähän puhua asioita. Kysyi multa haluanko osastolle, mutta sanoin ettei ne osaa mua auttaa. Ei viimeksikään osannut. Istuin sohvalla pitkään yli puolen yön ja mietin mitä oikeasti teen, soitanko tosiaan aamulla. Tajusin, että mun on oikeasti pakko soittaa... Aamulla soitin ja mieshoitaja oli tosi iloinen mun päätöksestä. Halusin kysyä vähän neuvoja miten selviän ilman illan ahmimista ja kerroin miten vaikeaa on ollut viime päivät. Hän sanoi, että mun pitää yrittää syödä enemmän. Sanoi, että jos söisin koulussa kouluruuan, mutta sanoin etten pysty. Ehdotin, että jos keitän puuroa ja otan sitä kouluun mukaan. Ja hän sanoi, että se on hyvä. Sanoi, että ota maitolasi sen kanssa. Mutta en sitten pystynytkään sitä ottaa koulussa. Aamullakaan en juonut sitä maitolasia, en mä pystynyt vielä. Sanoin, että nälkä ei lähde vaikka kuinka söisin. Ja hän sanoi, että tiedänkö mistä se johtuu ja kyllä mä tiesin. Siitä alle 200 kalorilla kituuttamisesta viimeiset kaksi kuukautta. Oli jo varmaan kuukauden siitä alle 100 kaloria päivässä... Keho oikeasti huutaa nyt ruokaa, ihan hirveästi ja sitä on vaikea hallita. Mutta mä selvisin tänään, mä oikeasti selvisin. Näin tänään terkkariakin ja hänkin oli niin iloinen mun päätöksestä ottaa apua vastaan. Terapiakin oli, joka kesti harvinaisen kauan 1,5 tuntia melkein. Mua vähän alkoi ärsyttää, en tiedä jaksanko sitä jatkaa. En oikeen koe yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mietin vaan entisiä terapeutteja, sitä hoitoa toisessa kaupungissa. Kaivaten...

 

Tänään sain syötyä hyvin ottaen huomioon miten vähän oon syönyt pitkän aikaa:

 

Aamupala: rasvaton viili

Lounas: 2 dl ruispuuroa ja päällä hiukan kiisseliä

Välipala: -

Päivällinen: karjalanpiirakka juustosiivulla ja ohuella kinkulla

Iltapala: Omena (jos vaan pystyn)

Ahdistaa... Tiedän järjellä, että tämä on aivan liian vähän... Mutta saavutus silti. Hirveitä ahdistuksia ollut ja tunteita miten lihon siitä ruuasta. Puuron jälkeen oli kauhea ahdistus. Hakkasin mahaa koulun vessassa. Olo oli niin, niin lihava. Koululla Pippuri kysyy multa naulakoilla tulenko syömään, vaikka luuli tietävänsä vastauksen mitä sanon. Mutta mä vastasinkin toisin... "Tuun mä, mutta sitten vähän myöhemmin, kun ei oo niin paljon porukkaa." Näin hämmästyksen hänen kasvoillaan. Puoli tuntia oli kulunut ruokailusta, kun mä kävelen niistä lasiovista sisään mistä olen kävellyt viimeksi alku syksystä, jos ei lasketa kahvitaukoja. Mä kuljen linjaston läpi tarjottimella eväsrasia ja lasi vettä. Pyydän keittäjältä teelusikan, sillä olisi helpompi syödä ja söisin hitaampaa. Otin jälkiruuaksi tarkoitettua kiisseliä puuron päälle, marjat siitä olivat jo menneet parempiin suihin nopeimmille, mutta se ei haitannut. Mä istun hieman hymyillen pöytään luokkalaisteni seuraan ja näen miten he hymyilevät mulle hieman ihmeissään. Selitän jotain iloisesti ja juttelen heidän kanssaan. Pippuri on niin iloinen ja sanoi mulle illalla jälkeenpäin, että meinasi ruveta itkemään, kun oli niin onnellinen, että tulin syömään ja, että oon hakenut apua. Toinen luokkalainen oli ihmetellyt Pippurin reaktiota, koska ei tiedä mun asioista mitään. Huomasin miten iloinen olin, kun olin syönyt. Lupasin heti nähdä yhtä kaveria loppuviikosta. Hymyilin ja nauroin. Kuljin iloisesti käytävillä. Yksin kuitenkin ahdisti kaikki se ruoka mun sisällä. Yritin pysyä seurassa. Olin Pippurin luona illalla monta tuntia ja söin sen karjalanpiirakan, jonka kaloreita en edes tiennyt sillä se oli irtokarjalanpiirakka. Ja parempi niin. En halua laskea kaloreita enää, vaikka kyttäsin tuoteselosteita yhä kaupassa vanhasta tavastani. Mutta mä selvisin kauppareissusta 15 minuutissa, vaikka yleensä on mennyt ainakin tunti ja vielä yleisemmin ylikin. Juoksin melkein, etten ottaisi mitään ylimääräistä. Pippuri oli aidosti iloinen mun puolesta ja minä kuuntelin hänen huoliaan vastavuoroisesti. Oli kiva nähdä häntä pitkästä aikaa, vaikka vielä hetki sitten tuntui ettei häntä kiinnosta nähdä mua enää. Hän on auttanut mua ja tukenut paljon, sillä on kokenut samanlaisia asioita, kun minäkin, paljon samaa. Luotan häneen.

Mulla on kuitenkin taas lujia pelkoja... En haluaisi lihoa normaalipainoon... Katson normaalipainoisia koulussa ja mä nään silmissäni miten lihavia ne on. "Ei, en mä halua tuollaista tulevaisuutta." Lihavaa läskiä... Mua pelottaa... Syömishäiriö puhuu, se käskee mun valehdella itselleni. Annoin sen määrätä tänään vähän, sillä en kestänyt. Kokoajan se syyttää, sanoo miten lihon tuosta ruuasta, etten saisi syödä. Mä voisin kyllä syödä, lihomatta... Mutta se ei riitä niille ja se sattuu... Mä en kestä... En tule kestämään lämmintäruokaa, ateriasuunnitelmaa joka menee yli 1000 kalorin päivässä. Mä lihon, mä oikeasti lihon. Mä pelkään olla lihava taas... Mutta ei tämäkään anna mulle mitään. En vaan tiedä miten pääsen tuosta voimakkaasta pelosta, se on niin voimakas, että itkettää. Sattuu, sattuu, sattuu... Tämä on vaikeaa, pystynkö mä? Tänään meni vähän paremmin, ylitin itseni. Mutta pelot kasvaa. Mun suurimmat pelot ja viholliset on lämminruoka ja lihominen. Ja joudun kohdata molemmat... Nyt itken, tuntuu liian pahalta. Pelastaisipa joku mut näiltä ajatuksilta, ettei sattuisi niin paljon. En jaksa, kun se vaan syyttelee ja haukkuu mua. Että teen väärin, kun teen näin, kun yritän voittaa sen. Taistelen sisälläni sitä suurta sotaa, joka vaan kasvaa. Silmät täyttyvät kyynelistä, minä en uskalla nukkua sillä pelkään romahtavani huomenna, vajoavani takaisin ihan pohjalle. Pelkään, että menee ihan pieleen...

Askeleet nää sattuu, liikaa satuttaa. Mutta tää kipu on sellaista, joka vielä parantaa, kun aika kuluu. Onnellisuus vaatii kipua, taistelua. Mä tuijotan syömishäiriötä silmiin ja ajatukset ovat niin sekavia mun päässä. Välillä huudan sille... "Mene pois!" Välillä haluan vaan jäädä sen luo... Mä vaan katson, kuin sivusta miten se yrittää tuhota vieläkin mun elämää. Mutta jokin minussa haluaa taistella, kävellä vahvemmilla jaloilla. Ilman, että jalanjäljet katoaa hiekkarannasta aaltojen mukana kauas merelle ilman, että enää palaavat...