Ruusuinen tie ei kauemmas ehkä vie.

"Mä haluaisin vaan olla laiha, mutta terve..."

"Haluaisin sairaat ajatukset ja sairaat käyttäytymismallit pois, mutta en laihuutta."

 

Se on se mitä haluan, pysyä tälläisenä, kun nyt olen. Mutta avunpiirissä se ei tule riittämään. Sanoin Ikkunatytölle, että tapan itseni, jos tulen painamaan vielä kutosella alkavan luvun... Mä en oikeasti kestäisi sitä. Hän sanoi, että en saa tehdä sitä, mutta ymmärsi kuitenkin mun ahdistuksen. Miksi syömishäiriön hoitoon kuuluu ihmisen lihottaminen? Miksei ne vaan anna painon pysyä samassa, jos se ei ole vakavan alhaalla... Mä en tajua, sillä lihominen yli normaalipainon rajan saa kierteen alkamaan uudelleen. Ja mä sanoin siellä syömispolilla tosta heti. Mulla se menisi niin, mä tiedän... Enkä jaksa aloittaa ikäänkuin alusta. En vaan jaksa... Katson kehoa peilistä ja tunnen, että voisin elää tämän kokoisena... Enhän kuitenkaan näytä sairaalta. Olen kaunis, kelpaan, ehkä... Aamupäivästä olin labrassa, vaikka vihaan piikkejä ja pelkäänkin... Käärin hian ylös ja sen alta paljastuu vaaleiden arpien peittämä käsivarsi. Labrahoitaja kiristää nauhaa mun kyynervarteen. Se vaan kiristää ja kiristää sitä. Mä katson miten kapeaksi se kiristyy, miten vähän nauhaa on mun kädessä. Ja mä ihmettelen... Onko mun kyynervarsi oikeasti noin kapea? Näen todellisuuden hetken, se on pieni, oikeasti. Mä kävelen taas joka paikkaan, vaikka mulla on iso rakko kantapäässä. Mutta on taas pakko kävellä... Kaikki on mennyt tänään liian sairaasti, taas... "Puhdistuspäivä", mä tarvitsin sen tyhjän olon, sen kauniin tunteen. Mä tarvin sen edes kerran viikossa... Vapaapäivä koulusta oli hyvä tekosyy olla syömättä lounasta... En siis syönyt... Aamupala ahdisti niin, että koin etten ansaitse tänään enää ruokaa. Vapaapäivät ja viikonloput on vaikeita syömisten suhteen, kun ei ole mitään painostusta, ketään ihmistä jonka mukana mennä syömään. On vaan yksin, voi syödä aamupalan vasta 10 aikaan, eikä lounaan aikaan ole edes nälkä, joten se jää väliin... En mä osaa tätä... Ehkä huomenna, ehkä huomenna sitten. Puhutaan vähän väliä Ikkunatytön kanssa. Hän ymmärtää minua ja minä häntä. Tuntuu hyvältä tukeutua johonkin, joka kokee jotain samaa tai ainakin lähes samaa. Ei taistele yksin, ei epäonnistu yksin, ei ajattele luovuttamista yksin.

Listaan tänne tämän päivän syömiset, vaikka huonolta näyttääkin:

Aamupala: juustoleipä viipale keitetyllä kananmunalla (mikä oli kyllä saavutus)

Lounas: -

Välipala: -

Päivällinen: -

Iltapala: yritän syödä sokeroimattoman proteini persikkarahkan

Romahdus... Aika pahakin...

 

Uhkaako tämä ruusuinen tie loppua? Viekö se minut syvälle sairauden luolaan. Missä kuulen kaikuna syömishäiriön äänen. Missä en kuule enää omaa ääntäni. Kaikki kaikuu, muiden järkevä puhe seinästä seinään, mutta mä en kuule sitä. Se joku huutaa mua kovempaa ja peittää muut äänet alleen. Ruusuinen tie on liian kauakana, kaukana minusta. Mä näin sen vielä eilen, vaikka sen näkeminen sattui. Nyt astuin jo niin kauas, että näen enää ääriviivat siitä valkoisesta portista, josta pääsisi synkkyydestä pois. Pelkään, että pian en enää näe sitä ollenkaan. Nyt ne ruusut vaan satuttaa, varsien piikit pistää ihoani. Se haluaa, että luovutan, että luovun parantumisesta. Siksi se antaa ruusujen satuttaa. Mä en tiedä miten nähdä, vai näenkö edes enää. Ruusut ovat liian kauniita, en tiedä pystynkö sittenkään nähdä niitä. Pimeys uhkaa viedä ne surullisessa tuulessa kauaksi niin, etten enää ulottuisi niihin. Mä kuuntelen sen surullisen tuulen ääntä, kuinka se itkee minun takiani. Minun epäonnistumisille... Se itkee, mutta saa minut raivostumaan. Mä halusin olla se, joka selviää... Mä oikeasti halusin... Mä oikeasti yritin syödä... Mä oikeasti yritin, niin paljon... Syömishäiriön edessä mä olen kuitenkin liian voimaton, pieni itkevä lapsi...

 

"Pieni lapsi taistele vielä... Vielä hetki, kunnes kaikki voimasi loppu on..."

Yritän herätä tästä liian kauniista ikiunesta.

Tajusin miten epäonnistunut olen... Oon syönytkin joka päivä vaan 1dl puuroa, enkä kahta niin, kun olin luullut. Oon joka päivä liikkunut enemmän, kun oon syönyt. Eilen kävelin 20000 askelta kilometreissä päälle 14... Pakko vaan kävellä kokoajan tai ahdistun. Tein aamulla virheen ja astuin vaa'alle... Miksi mä tein sen? Se luku kummitteli mielessä koko päivän ja joku hoki "lihava, lihava, lihava..." Olin loppu siihen voimakkaaseen ajatukseen, mutta söin silti, oon syönyt silti... Katsoin taas kaloreita ruuista ja kaikissa oli liikaa, ne ahdisti liikaa... Lihon... Valitsen leipiä missä olisi mahdollisimman vähän kaloreita viipaleessa. Olen niin tämän sairauden vallassa. Syömispolilta ne ei soita, ei niitä kiinnosta... Miksi kiinnostaisi? Ehkä se on vaan hyvä. Minähän en sinne soita, jos kerran ei kiinnosta! Ne saa tehdä sen askeleen, kun lupasivat ilmottaa, mutta eipä ole kuulunut. Joten ihan sama, sitten mihinkään ei varmaan tule muutosta. Vaikka mä oon yrittänyt yksin ja yritän edelleen... Kaikki luokkalaiset katsoo mua oudosti koulussa, kaikki katsoo oudosti ruokalan linjastolla ja toisissa pöydissä, kun mä syön pienestä eväsrasiasta puuroa teelusikalla. Miksi ne vaan katsoo mua, se ahdistaa... Olenko niin erilainen, niin huono, kun yritän oikeasti? Ne varmaan arvailee jotain mielessään ja mä kuvittelen kaikkea mitä ne voisi miettiä. Pelkään mitä ne oikeasti ajattelee... Kaikki tuntuu kaatuvan... Hermostuin ATK:n kokeessa, kun en osannut mitään. Itkinkin, kun olin niin surkea. Onnistuin kadottamaan tiedostoja, enkä varmaan pääse koetta läpi... Lähdin koulusta kesken, laitoin opettajalle hieman vihaisen viestin. En mä vaan nyt jaksanut, en jaksa...

Syömiset tänään:

Aamupala: karjalanpiirakka juustolla ja kinkulla

Lounas: 1dl helmipuuroa, jossa oli päällä noin lusikallinen kanelisokeria

Välipala: ei mitään, taaskaan

Päivällinen: lämmin juustoleipäviipale ja (yritin juoda maitoa, mutta se oli liian pahaa)

Iltapala: luultavasti toinen viipale juustoleipää (oli hyviä, kun tein ite)

Karjalanpiirakat alkoivat tänään ahdistaa. Puuro alkoi harmittaa. Leipä oli hyvää. Tänään liikaa sairaita ajatuksia.

Parantuminen ja terve elämä vastaan Sairaus:

Hyvät asiat parannuttua:
- Ei ole niin vihainen enää
- Jaksaa paremmin
- Voi syödä ilman, että ajattelee kaloreita
- Kaupassa ei mene yli tuntia kaloreita tuijottaessa
- Pystyy syödä herkkuja ja muutakin energiapitoista oksentamatta
- Pystyy syödä herkkuja vaan vähän kerrallaan, ilman, että ahmii
- Pystyy syödä ilman, että tuntee syyllisyyttä ja sitä, että lihoo varmasti
- Ei tarvi enää juoda niin paljon täyttääkseen mahaa nesteillä
- Voi käydä vessassa, istua ja katsoa peiliin ilman, että tökkii mahaansa
- Voi etsiä myös ruokaohjeita, jotka ei ole vähäkalorisia
- Saa olla laskematta kellosta milloin on lupa syödä
- Voi nukkua niin paljon, kun haluaa ilman, että laskee ne tunnitkin
- Pystyy istua pulpetin tuolilla ilman, että alkaa sattua lyhyen ajan päästä
- Pystyy kantaa olkalaukkua ilman, että tuntee olkaluissa kipua
- Voi käydä suihkussa/saunassa ilman kylmäntunnetta
- Ei tarvi tuntea nälkää ja ajatuskatkoja niin paljon
- Hiukset ei enää ohenisi
- Iho on paremmassa kunnossa
- Voi suunnitella tulevaisuutta paremmin
- Voi pitää itsestään?
- Voi olla onnellinen

Sairauden hyvät puolet:

- Saa olla niin laiha, kun haluaa
- Pystyy kontrolloida itseään ja saavuttaa asioita
- Vaa'an luku, joka pienenee ja onnistumisentunne siitä
- Näkee luut
- Mahtuu vaatekokoon xs
- Saa olla nälkäinen ilman, että se haittaa
- Tuntee, että joku välittää (syömishäiriö)
- Pystyy rangaista itseään
- Pystyy hallita elämäänsä täysin syömishäiriön rinnalla
- Ei ole pakko syödä, jos ei halua
- On usein iloinen ja nauraa paljon
- Tuntee onnellisuutta, kun onnistuu edes jossakin
- Saa rakastaa jotain, syömishäiriötä
- Ja saa tulla rakastetuksi
- Kelpaa muille paremmin
- Saa laihdutuskavereita
- On jotain mitä ihannoida
- Välttää usein epäterveelliset ja energiapitoiset ruuat
- Osaa jättää ruokaa lautaselle aina vähän ilman, että söisi kaiken
- Kukaan ei voi sanoa lihavaksi
- Tuntee olevansa onnellinen
- Voi kuolla hitaasti kärsien

Apua oikeasti... Tästäkin huomaa miten sairas mun mieli on. Ja mä vaan vajoan, epäonnistun ja vajoan lisää. Tunnen miten surkea olen... Liian syvällä sairaassa maailmassani. Pelkään etten pysty tähän, pelkään niin... Mutta yritän vielä taistella vastaan, vaikka olen häviöllä pahasti. Mutta joskus ihmevoittokaan ei ole mahdotonta...

Sairas mieli ja sairaan kaunis keho.

"Sitä lähdetään, ettei tervettä kohtaa löydy minusta..."

Olen sekaisin, yritän uskoa, nähdä itseni oikein. Mutta mä en nää... Mä en näe olevani laiha, en osaa nähdä niin. Mutta mä yritän, mä tosissani yritän. En tiedä painoa, en tiedä haluaisinko. Sairaus yrittää hallita mua. Huomaan käveleväni joka paikkaan, että kuluttaisin varmasti enemmän, kun syön. Etten vaan lihoisi. Yritän syödä, mutta se ei hyödytä, koska mä vaan liikun. Pakko liikkua, pakko tai lihon. Syöminen on helppoa, jos vaan päätän syödä. Mutta en haluaisi edes päättää niin. Tuntuu, että puhun liian sairaalla mielellä. Kaikki on niin sairasta. Minulla on salaisuuksia, joita en voi kertoa. Minä vaan vajoan, vaikka en tahtonut. Kaupassa meni tänään huonommin, katsoin kaikkien ruokien kaloreita ja reissu kesti taas tunnin... Takapakkia. Mutta syömiset on mennyt ihan hyvin. Mä oon kohdannut onnistumisia, yrittänyt olla laskematta kaloreita. Jouduin selitellä ruokalassa keittäjälle miksi en syö kouluruokaa. Sanoin, etten ole syönyt lämmintäruokaa oikeastaan kesän jälkeen paljon ollenkaan, kesälläkään en oikeastaan enää. Hän näytti surulliselta ja lupasi, että he voivat kyllä lämmittää mun puurot mikrossa. Hän ymmärsi ja kiitin. Syömispolilta ei ole kuulunut mitään, vaikka lupasi ilmotella uudesta ajasta. Nyt pelottaa taas, liikaa... Epäilen, kuuntelen sairautta liikaa vaikka ei pitäisi. Pitäisi olla vahva, selvitä. Pitäisi oikeasti tajuta nämä vääristyneet ajatukset ja kehonkuva. Miksi en osaa nähdä oikein enää? Vajosinko niin syvälle, ettei sieltä voi päästä enää ylös? Liian syvälle kipuun, siihen elämään kohti täydellisyyttä, kohti kuolemaa... Mun pitää ajatella oikeasti.

Syömiset tänään:

Aamupala: puolet rasvattomasta maitorahkasta (100 grammaa), päällä 8 banaanin palaa pienikokoisesta banaanista.

Lounas: 2dl kaurapuuroa, päällä lusikallinen mansikkahilloa.

Välipala: -

Päivällinen: karjalanpiirakka juustosiivulla ja ohuella kinkulla.

Iltapala: sokeroimaton päärynäproteinirahka (katsotaan meneekö kaikki alas).



Huomenna luvassa teksti parantumisen hyvistä puolista ja samalla laihtumisen (sairauden) tuomista huonoista puolista. Jos se tsemppaisi mua paremmin jatkamaan... Nyt loppuun jotain jonka katsot omalla vastuulla. Se ei ole kaunista, vaikka monet kokee niin. Minäkin vielä valitettavasti koen... "Luinenkeho on kaunis..." Miksi, miksi ajattelen niin? Mä en pääse siitä irti... Rakastan vieläkin alipainoa ihan liikaa... Yritän saada itseni näkemään tästä kollaasista miten sairaalta näytän. Yritän nähdä oikein, yritän niin paljon. Mutta sairaus ihannoi sitä mun päässäni kokoajan... Sinun mielesi päättää mitä ajattelet... Järkytytkö, itketkö, ihannoitko vai kadehditko... Katsot jos haluat. Ja minun mieleni on vieläkin niin sairas, että ahdistaa laittaa nämä kuvat tänne. "Koska olen lihava..." Vaikka se ei ole mahdollista ja ymmärrän sen... Mä en aio kannustaa ketään laihtumaan, vaan haluan näyttää millainen tuskainen tie tämä on... Älä vajoa siihen, jos et ole vielä vajonnut... Ja jos olet, niin taistele paremmasta elämästä. Minäkin yritän, vaikka kaadun kokoajan, vaikka otan askeleita taaksepäin päivittäin. Mun on pakko nousta pohjalta...

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Kyyneleitä itken salaa ja kuiskaan, mua pelottaa.

Päätin, taas, yritin päättää... Eilen illalla aloin taas olla enemmän kielteinen avulle, mutta sitten taas romahdin ahmimaan ja oksentamaan. Viides ilta peräkkäin sama juttu. Nälkä ei millään lähtenyt, vaikka söin kuinka. Ja lopuksi en kestänyt enää sitä kaikkea mitä olin syönyt. Itkin, taas kävi näin. Tajusin, etten jaksa tätä enää, en yhtään... Päätin, että soitan heti aamulla syömishäiriöpolille ja sanon, että tuun uudestaan sinne. Soitin päivystävälle ja kysyin millon se poli aukee ja halusin vähän puhua asioita. Kysyi multa haluanko osastolle, mutta sanoin ettei ne osaa mua auttaa. Ei viimeksikään osannut. Istuin sohvalla pitkään yli puolen yön ja mietin mitä oikeasti teen, soitanko tosiaan aamulla. Tajusin, että mun on oikeasti pakko soittaa... Aamulla soitin ja mieshoitaja oli tosi iloinen mun päätöksestä. Halusin kysyä vähän neuvoja miten selviän ilman illan ahmimista ja kerroin miten vaikeaa on ollut viime päivät. Hän sanoi, että mun pitää yrittää syödä enemmän. Sanoi, että jos söisin koulussa kouluruuan, mutta sanoin etten pysty. Ehdotin, että jos keitän puuroa ja otan sitä kouluun mukaan. Ja hän sanoi, että se on hyvä. Sanoi, että ota maitolasi sen kanssa. Mutta en sitten pystynytkään sitä ottaa koulussa. Aamullakaan en juonut sitä maitolasia, en mä pystynyt vielä. Sanoin, että nälkä ei lähde vaikka kuinka söisin. Ja hän sanoi, että tiedänkö mistä se johtuu ja kyllä mä tiesin. Siitä alle 200 kalorilla kituuttamisesta viimeiset kaksi kuukautta. Oli jo varmaan kuukauden siitä alle 100 kaloria päivässä... Keho oikeasti huutaa nyt ruokaa, ihan hirveästi ja sitä on vaikea hallita. Mutta mä selvisin tänään, mä oikeasti selvisin. Näin tänään terkkariakin ja hänkin oli niin iloinen mun päätöksestä ottaa apua vastaan. Terapiakin oli, joka kesti harvinaisen kauan 1,5 tuntia melkein. Mua vähän alkoi ärsyttää, en tiedä jaksanko sitä jatkaa. En oikeen koe yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mietin vaan entisiä terapeutteja, sitä hoitoa toisessa kaupungissa. Kaivaten...

 

Tänään sain syötyä hyvin ottaen huomioon miten vähän oon syönyt pitkän aikaa:

 

Aamupala: rasvaton viili

Lounas: 2 dl ruispuuroa ja päällä hiukan kiisseliä

Välipala: -

Päivällinen: karjalanpiirakka juustosiivulla ja ohuella kinkulla

Iltapala: Omena (jos vaan pystyn)

Ahdistaa... Tiedän järjellä, että tämä on aivan liian vähän... Mutta saavutus silti. Hirveitä ahdistuksia ollut ja tunteita miten lihon siitä ruuasta. Puuron jälkeen oli kauhea ahdistus. Hakkasin mahaa koulun vessassa. Olo oli niin, niin lihava. Koululla Pippuri kysyy multa naulakoilla tulenko syömään, vaikka luuli tietävänsä vastauksen mitä sanon. Mutta mä vastasinkin toisin... "Tuun mä, mutta sitten vähän myöhemmin, kun ei oo niin paljon porukkaa." Näin hämmästyksen hänen kasvoillaan. Puoli tuntia oli kulunut ruokailusta, kun mä kävelen niistä lasiovista sisään mistä olen kävellyt viimeksi alku syksystä, jos ei lasketa kahvitaukoja. Mä kuljen linjaston läpi tarjottimella eväsrasia ja lasi vettä. Pyydän keittäjältä teelusikan, sillä olisi helpompi syödä ja söisin hitaampaa. Otin jälkiruuaksi tarkoitettua kiisseliä puuron päälle, marjat siitä olivat jo menneet parempiin suihin nopeimmille, mutta se ei haitannut. Mä istun hieman hymyillen pöytään luokkalaisteni seuraan ja näen miten he hymyilevät mulle hieman ihmeissään. Selitän jotain iloisesti ja juttelen heidän kanssaan. Pippuri on niin iloinen ja sanoi mulle illalla jälkeenpäin, että meinasi ruveta itkemään, kun oli niin onnellinen, että tulin syömään ja, että oon hakenut apua. Toinen luokkalainen oli ihmetellyt Pippurin reaktiota, koska ei tiedä mun asioista mitään. Huomasin miten iloinen olin, kun olin syönyt. Lupasin heti nähdä yhtä kaveria loppuviikosta. Hymyilin ja nauroin. Kuljin iloisesti käytävillä. Yksin kuitenkin ahdisti kaikki se ruoka mun sisällä. Yritin pysyä seurassa. Olin Pippurin luona illalla monta tuntia ja söin sen karjalanpiirakan, jonka kaloreita en edes tiennyt sillä se oli irtokarjalanpiirakka. Ja parempi niin. En halua laskea kaloreita enää, vaikka kyttäsin tuoteselosteita yhä kaupassa vanhasta tavastani. Mutta mä selvisin kauppareissusta 15 minuutissa, vaikka yleensä on mennyt ainakin tunti ja vielä yleisemmin ylikin. Juoksin melkein, etten ottaisi mitään ylimääräistä. Pippuri oli aidosti iloinen mun puolesta ja minä kuuntelin hänen huoliaan vastavuoroisesti. Oli kiva nähdä häntä pitkästä aikaa, vaikka vielä hetki sitten tuntui ettei häntä kiinnosta nähdä mua enää. Hän on auttanut mua ja tukenut paljon, sillä on kokenut samanlaisia asioita, kun minäkin, paljon samaa. Luotan häneen.

Mulla on kuitenkin taas lujia pelkoja... En haluaisi lihoa normaalipainoon... Katson normaalipainoisia koulussa ja mä nään silmissäni miten lihavia ne on. "Ei, en mä halua tuollaista tulevaisuutta." Lihavaa läskiä... Mua pelottaa... Syömishäiriö puhuu, se käskee mun valehdella itselleni. Annoin sen määrätä tänään vähän, sillä en kestänyt. Kokoajan se syyttää, sanoo miten lihon tuosta ruuasta, etten saisi syödä. Mä voisin kyllä syödä, lihomatta... Mutta se ei riitä niille ja se sattuu... Mä en kestä... En tule kestämään lämmintäruokaa, ateriasuunnitelmaa joka menee yli 1000 kalorin päivässä. Mä lihon, mä oikeasti lihon. Mä pelkään olla lihava taas... Mutta ei tämäkään anna mulle mitään. En vaan tiedä miten pääsen tuosta voimakkaasta pelosta, se on niin voimakas, että itkettää. Sattuu, sattuu, sattuu... Tämä on vaikeaa, pystynkö mä? Tänään meni vähän paremmin, ylitin itseni. Mutta pelot kasvaa. Mun suurimmat pelot ja viholliset on lämminruoka ja lihominen. Ja joudun kohdata molemmat... Nyt itken, tuntuu liian pahalta. Pelastaisipa joku mut näiltä ajatuksilta, ettei sattuisi niin paljon. En jaksa, kun se vaan syyttelee ja haukkuu mua. Että teen väärin, kun teen näin, kun yritän voittaa sen. Taistelen sisälläni sitä suurta sotaa, joka vaan kasvaa. Silmät täyttyvät kyynelistä, minä en uskalla nukkua sillä pelkään romahtavani huomenna, vajoavani takaisin ihan pohjalle. Pelkään, että menee ihan pieleen...

Askeleet nää sattuu, liikaa satuttaa. Mutta tää kipu on sellaista, joka vielä parantaa, kun aika kuluu. Onnellisuus vaatii kipua, taistelua. Mä tuijotan syömishäiriötä silmiin ja ajatukset ovat niin sekavia mun päässä. Välillä huudan sille... "Mene pois!" Välillä haluan vaan jäädä sen luo... Mä vaan katson, kuin sivusta miten se yrittää tuhota vieläkin mun elämää. Mutta jokin minussa haluaa taistella, kävellä vahvemmilla jaloilla. Ilman, että jalanjäljet katoaa hiekkarannasta aaltojen mukana kauas merelle ilman, että enää palaavat...

"Hoikka saa olla, mutta ei laiha."

Kuulen nuo sanat ja perään "Se on meidän periaate." Aamulla kymmeneltä mulla oli se syömishäiriöpoli. Pelkäsin ihan hirveästi ja koko automatkan tunsin miten läskiltä mun maha tuntuu, hävetti mennä. Onneksi se mies oli mukava ja ymmärtäväinen ja halusi auttaa. Se sanoi melkein heti, että kyllä tuo varmasti syömishäiriötä on ja, että tarvisin apua. Sanoi kuitenkin useasti, että apu on vapaaehtoista, ettei ketään väkisin pakoteta siellä käymään. "Mieti tarkkaan ootko valmis tähän. Prosessi voi olla pitkä ja se on raskas." "Osa on itkenyt ja syönyt, mutta kaikki on pystynyt syödä." Se kyseli multa kaikkea ja huomasin, että hän ymmärtää ja on pätevä siihen mitä tekee. Tuntui osittain ihan hyvältä, kun joku vihdoin kuuli mut kunnolla. Mutta en pystynyt katsomaan silmiin, näpräsin sormia hermostuneesti. Ahdisti puhua. Häntä nauratti, kun puhuttiin dieteistä ja kerroin oudoimman dietin mistä olin kuullut. Kissanruokadietti, millä pitäisi laihtua. Huomasin miten hän kirjoitti senkin itselleen muistiin. Hän sanoi ovella vielä, että mieti nyt ja soita sitten tuutko vielä uudestaan. Sitten mä sanoin "Olin luvannut itselleni, että en liho, vaan pidän painon samassa." Mutta se ei riitä, miksi se ei riitä? Kysyin onko tää joku "Lihotusklinikka.", kun vähän ärsytti se, kun pitäisi lihota... Ja pelottikin koko ajatus... Alussa tuntui pahalta, kun lähdin ulos ovesta. Parkkipaikalla odottaessa kyytiä tuntui siltä, että mä haluan tätä, parantua. Matkalla autossa tuntui taas niin lihavalta, että ajattelin etten kyllä lopeta tätä. Koululla halusin taas lopettaa kaiken tämän, kotimatkalla pyöräillessäkin halusin. Kotona halusin upota tähän maailmaan ikuisesti ja kuolla pois. Soitin äidille ja kerroin, silloin en tiennyt mitä halusin. Pystyin viimein kertoa äidille missä oikeasti olin tänään ja mitä mulle sanottiin siellä. Mutta ei se reagoinut ollenkaan huonosti, vaan ymmärsi. Puhelun jälkeen halusin parantua ja mennä polille uudestaan. Mutta nyt huomaan taas vajoavani kuoppaan, syömishäiriökuoppaani. Ja nyt mä sen joudun myöntämään... Syömishäiriö, minulla... Jos sen ammatti-ihminen sanoo, jos mä rastitan jokaisen ruudun niistä viidestä kohdasta mistä saa viitteet onko syömishäiriö. Jokaisen niistä... Minä olen kipeä...

Mä en tiedä mitä ajatella, mitä mä oikeasti haluan. Kun mun mieli vaihtelee näin. Puolet minusta haluaa jatkaa sairaudenpolulla ja vaan satuttaa itseään, laihtua ja kuolla pois. Puolet tahtoo parantua, yrittää selvitä, lakata satuttamasti itseään, mennä sinne polille vielä. Mä oon niin hukassa, lihominen pelottaa liikaa ja kaikki työ menisi hukkaan. Mutta en mä näin ole onnellinen, enkä jaksaisi tätä vihaa mun sisällä enää yhtään. Jokin pitää mut silti kiinni täällä ja sanoo "älä lähde." Se tekee mitä vaan etten lähtisi, se yrittää pakottaa jäämään. Kärsin nämä kaikki päivät torstaista asti enemmän vaan, kun olin päättänyt ottaa apua vastaan. Mulle kostettiin se, varmasti. Ja se kostaa lisää, jos meen vielä sinne polille, se varmaan tappaa mut sitten. Ja mä pelkään painoseurantaa, ruokasuunnitelmaa jossa on varmasti yli 200 kaloria päivässä, mä pelkään lihoa normaalipainoon, pelkään, että lihon siitä takaisin ylipainoon ja aloitan uudestaan. Pelkään niin, että itken vaan. Istun vessassa puolituntia ja itken vaan, koska olen niin hukassa oman mieleni kanssa. Liian hukassa ja mun pitäisi päättää. Pian ja mun on aina vaikea päättää jotain. Mä en tiedä pystynkö tähän, jääkö mulle mitään ilman syömishäiriötä, onko edes minua sen jälkeen? Mä pelkään, että vaan katoan sen jälkeen ilman tarkoitusta johonkin. Kaikki minussa pelkää, liikaa, ihan liikaa... Ei sitä voi edes sanoilla kertoa miten paljon. En osaa... Tehdä päätöstä sairauden ja parantumisen välillä, vaikka sen pitäisi olla helppo päätös. Mutta se ei ole, ei todellakaan ole sitä... Yritän kerätä ajatukset runooni...

Se käskee, valtaa ja pitää otteessaan

Se vihaa mua, vaikka rakastaa, tappaa tahtoo lopulta vaan

Se ei anna tarttua auttavaan käteen

Se antaa minun hukkua syvemmälle tähän tuskaiseen mereen

Se kieltää multa kaiken, eikä anna elää

Silti jokin minussa sen luonaan tahtoa pitää

Se on paha

Miksei se vaan irrota

Luovuta

Se on liian vahva, eikä anna periksi

Se tahtoo minut vaan ikuisesti omaksi

Mitä mä teen, kun sen ote on liian luja

Ja edessäni on päätösten umpikuja

Liian sekava mieli, täynnä liian paljon pelkoa

En saa enää ajatuksistani edes selkoa

Liian hukassa, liian peloissaan

Tyttö tuo epäröiden askelissaan

Astuisiko harhaan

Vai kävelisikö turvaan

Kuolisiko sittenkin
Vaikka elää tahtoisin

Sydän lyö hiljempaa ja pyydän kestä vielä päivä.

Hiljaisia lyöntejä, en meinaa enää tuntea niitä. Sydämeni hiipuu, se ei jaksa taitella mukanani pahuutta vastaan. Ei, kyllä sen täytyy jaksaa vielä yksi päivä, sunnuntai... Vielä yksi, kestätäthän sen rakas sydän? Mä toivon, kerrankin toivon sitä... Rannepulssi ei tuntunut aamulla, kaulalta en osannut etsiä, mutta sen oli pakko tuntua tai en edes eläisi enää. Nyt rannepulssi tuntuu, mutta tosi heikosti. Miksi tämä meni näin? Yritän syödä maitorahkaa puolet purkista aamulla sinisestä liian isosta kulhosta. Juon kahvia... Hetken päästä juon funlightia... Istun vaan sohvalla, yritän siivota vähän, liian vähän taas. Liikaa jäi tekemättä... Kävelen huoneissa ja mieleni on ihan tyhjä. Mun pitää mennä kauppaan, mun pitäsi syödäkkin jotain. Mutta kaikki on ällöttävää, kaikkea sitä mitä on kaapissa olen eilen oksentanut. En mä pysty... Kaupassa mulla on nälkä, kaikki houkuttaa, ostan liikaa... Pääsen kotiin ja nälkä kasvaa. Teen itselleni pirtelön pienellä tehosekoittimella. Se täyttää aluksi, mutta huomaan taas nälän hiipivän luokseni. Enkä tiedä voinko enää tänään syödä, pystynkö vai karkaako se taas käsistä? Nestemäistä on helpompi syödä, siksi tuo pirtelö oli hyvä vaihtoehto. Ehkä teen sitä huomennakin. Kylmyys valtaa, vaikka mulla on kolme kerrosta vaatteita päällä. Sydämenlyönnit ei tunnu melkein ollenkaan. Mä pelkään jo, mutta en osaa tehdä mitään. Ei osaa syödä, ei osaa enää... Se on liian pelottavaa, se on väärää, se on turhaa, en mä tarvi sitä, en mä saa syödä... Näin mä ajattelen, mutta tiedän ettei se ole totta. Huominen vielä, mun täytyy jaksaa, pakko... Mutta pelkään silti ylihuomista ihan liikaa. Oliko se virhe sittenkin? Miksi ajattelen niin? Ei se voinut olla virhe, vaikka jokin haluaa, että uskon niin. Mun on mentävä sinne syömishäiriöpolille, vaikka olen sen jälkeen kärsinyt nämä kolme päivää entistä enemmän. Mutta ei saa antaa periksi, vaikka jokin minussa haluaa antautua pahalle maailmalle, joka vaan anelee mua jäämään. Mutta mä oon nähnyt jo sen maailman, mä oon nähnyt jo sen sumun, tuntenut sen vihan ja tuskan sisälläni. Muutos pelottaa, enkä tiedä siitä mitään... Pelkään tulevaa, jos se ei olekkaan niin hyvää... Jos mä valitsin väärin... En mä voinut valita, jos voi valita tuskan tai aidon hymyn. Enhän mä voinut? Vaikka joku sitä hokee... Mä yritän taistella vastaan, vaikka tunsin jo miten paljon romahdin. Täytyy vaan jaksaa, vaikka välillä haluaisikin palata takaisin...

Tunsin oikeaa iloa, kun entinen parasystäväni monien vuosien takaa vastasi mun viestiin. Hän oli pitkään vältellyt mua ja torjunut kokonaan. Nyt hän puhui ja vaikutti voivan paremmin. Hän oli päässyt parempaan syömisongelmiensa kanssa ja toivoi, että mäkin pääsisin. Hän toivotti onnea maanantaille. Me juteltiin aika kauan, istuin sohvalla ja hymyilin. Oli kiva kuulla hänestä. Jokainen blogini on liittynyt häneen jotenkin aivan sattumalta ja oon jälkeenpäin sen tajunnut. Jo kolme viimeisintä blogin nimeä on muistuttanut hänen olemassa olostaan. En tiedä mikä sen tarkoitus on, se mietityttää. Ehkä hän oli minulle niin tärkeä silloin ja onhan hän vieläkin. Vaikka ei ollakkaan nähty pitkään aikaan, tosi pitkään. Ehkä näemme taas joskus, kun minäkin olen selvinnyt. Toivon niin...

Pelottaa huominen... Entä jos ahmin, entä jos oksennan? Naapuri ostaa pullaa, kun menen käymään kahvilla. Miten mä voin syödä sitä, miten mä pystyn? Mä pelkään... Miksen osaa vaan olla normaali edes päivän? Nyt haluaisin syödä, mutta se karkaa käsistä taas. Mä en kestä olla minä. Epäonnistunut... Voinko mä edes onnistua? Vajosinko mä jo liian syvälle? Mä pelkään sitä... Entä jos mä en pysty? Jos mä kuolenkin, kun juuri olen alkanut edes vähän haluta elää. Sydän voi päättää mun puolesta koska vaan, vaikka jo huomenna, vaikka jo ensi yönä. Kaikki voi loppua ennen, kuin ehdin edes aloittaa. Enkä mä osaa oikeasti tehdä mitään, en vaan osaa. Hiljaa mielessäni pyydän... "Sydän kestä vielä yksi päivä."

Tyyni merenpinta kuljettaa minua hiljaa.

Sivelen solisluuni verellä oksennuksen maku suussa. Katson peilistä tyhjiä kasvoja joita peittää kipu. Paha otti vallan taas hetkeksi. Se haluaa minut, mutta mä taistelen vaikka se voittaisi välillä. Minähän hain jo apua ja se oli pahalle liikaa. Se kostaa nyt, koska yritän viedä sitä pois. Sain ajan tosi nopeasti sinne syömishäiriöpolille, jo maanantaiksi. Mun pitää mennä yksin, kun kuraattori ei päässytkään mukaan. Pelottaa mitä ne sanoo, arvosteleeko ne mua, antaako ne alustavia diaknooseja, haluaako ne lihottaa mut, laittaa osastolle lihomaan? Mitä ne haluaa? Auttaa? Minä päätin, että en halua lihota vaan haluan neuvoja miten pitää paino samassa syömällä oikein ja terveellisesti ilman ahmimista. Äiti kysyy taas mitä olen syönyt tänään... Olenhan yrittänyt taas, mutta hain aina lisää ja lisää syömistä kunnes oksensin kaiken. En vaan osannut... En osaa tätä yksin, tietä pois täältä. Kuitenkin näen kaiken kirkkain silmin ja myönnän etten pärjää yksin. Vaikka apu pelottaa, niin on pakko tai mä kuolen. Ja "sun elämä on arvokas..." niin enhän mä voi kuolla. Kylmyys hiipii pitkin luita, mutta en uskalla enää syödä tai se karkaa taas käsistä. Se paha sanoo, että pitäisi käydä vaa'alla... Kontrolloida taas, satuttaa itseäni vaan. Mutta minä en tahdo, enhän minä tahdo sinne takaisin? Pieni osa tahtoo vielä, mutta en anna sen kasvaa sisälläni. En anna sen enää kasvaa ja viedä mua pohjaan.

Juttelen ryhmänohjaajalle iloisena, kuin toinen ihminen. Hänkin sanoo, että olen niin iloinen. Kerron mitä ajattelen tästä koulusta... Olen ajatellut vaihtaa alaa, vaihtaa kaupunkia, aloittaa alusta. En halua jäädä tänne, näihin tuskaisiin huoneisiin. Siinä kaupungissa mun ei tarvisi olla yksin, koska siskoni muuttaa myös sinne. Mulla olisi aina joku kenen luokse paeta, kenelle jutella, kenen kanssa olla. Mutta mun äiti sanoi suoraan, että miten voin lähteä sinne asti jos en syö? Mä en osannut vastata oikein mitään. Koulun alkamisajankohta on vielä epävarmaa. Pian tai syksyllä... Tuolla koulussa ei kiinnosta enää olla...  Ei se ollut mua varten, sekään. Enkä voi jäädä tänne, mun on päästävä pois täältä. Se on yksi haave, opiskella sitä mitä on jo kauan halunnut, mutta johon ei ole uskaltanut lähteä. Yksin niin suureen kaupunkiin...

Mulla on toinenkin haave, kirjoittaa kirja mun elämästä fiktiivisesti hahmoilla. Yritän viimein tänä vuonna marraskuussa osallistua nanoon. Mulla on aikaa pohtia kirjan sisältöä, henkilöitä ja rakennetta jo nyt. Mä tahdon kirjoittaa mun kivun muille ja kertoa, että kaiken voi kestää ja kaikesta selvitä, eikä koskaan saa luovuttaa. Mä tahdon vihdoin tehdä sen ja toivon, että ennen marraskuuta mereni on tyynempi. Toivon, että myrskyt laantuu ja meri rauhoittuu. Toivon, että laivani pysyy viimein pinnalla, eikä vajoa pimeään pohjaan. Toivon, että sade ei hakkaa meren pintaa rikki niin kovin usein. Toivon, ettei se itkisi niin lujaa ja kipeästi. Ja minä katsoisin sitä merta hymyillen, se olisi tyyni, aivan aalloton. Aurinko lämmittäisi sen pintaa ja saisi sen välkehtimään. Katsoisin kauas ja kaikki kaunis vaan jatkuisi. Mieleni olisi rauhassa ja minä olisin kotona, jälleen elossa.

Yksi unelma vielä, josta en ole varma... Kirjoittaa blogia omilla kasvoilla. Sillä mä en enää välitä, vaikka joku tuttu lukisi tätä. Mä en häpeä itseäni niin paljon, sillä tää kaikki on mun elämää, osa minua, mä en pelkää kysyviä katseita vaan vastaan. Mulla on ollut vaikeaa, sä näet sen. Näet pinnan alle, jos kerron. Ja mä voin kertoa sillä mä olen tarvinnut tän kaiken ollakseni vahva.

Silloin minut vietiin aaltojen alle

Syville vesille

Vedenpinnalla oli sumua, eikä rantaa missään

Ei laivaa lähellä millä pois päästään

Ja mä nään jonkun liikkuvan aivan lähelläni

Olisiko se pelastukseni

Se ei ollut pelastus, vaan parvi nälkäisiä haita

Jotka halusi mulle vaan ainoastaan kipua

Synkkä yö saapui, eikä kuuta tai tähtiä taivaalla

Minä huomasin olevani jo aivan meren pohjalla

Olin uppoamassa mutaan

Vesikasvien sekaan, omaan kuolemaan

En kuule, enkä näe, en edes tunne mitään

En enää halua elää yhtään

Silmäni painuvat hiljaa kiinni

Kun jokin tarttuu mun käsiini

Se vetää mut pohjasta

Auttaa laivaansa

Ja nyt mä olen matkalla siinä laivassa

Ja jossain kaukana on satama

En tiedä vielä mitä siellä on, mutta toivon sen olevan parempaa

Elämää, jota elää kannattaa

Sinä avasit eksyneet silmäni uuteen aamuun.

Sain kokea merkin aivan sattumalta. Jotain mikä muutti maailmani täysin, avasi silmäni kaikelta sumulta. Se oli keskiviikko. Pohdin aamulla pitkään menenkö kouluun vai en. Muistin englanninkokeen ja ajattelin, että on pakko. Lisäksi oli toinenkin tunti mikä oli myös aika pakollinen. No englanninkoe ei mennyt läpi niin, kun arvasinkin. Ei edes ykköstä, mutta se on pakko saada jotenkin. Oli alkamassa viimeinen englannintunti... Opettaja sanoi, että meille tulee vieras. Sisään astuu mies, enkä tiedä kuka se on ja miksi tuli. Hän aloittaa puhumisen... Mutta keskeyttää ja päättää laulaa alkuun oman laulunsa. Hän ottaa kitaran kotelostaan ja aloittaa... "Tässä maailmassa ilo pakenee. Tuntuu et päässä kaikki vaan sakenee..." Ja kun päästään kertosäkeeseen... "Sun elämä on arvokas, kuuntele sun sydäntäs. Sun elämä on arvokas, varjele sun sydäntäs." Nuo sanat avasi mun silmät ja aloin kuunnella lisää sanoja. Sanat takertuivat mieleeni ja alkoivat saada minussa jotain aikaan... Tahtoa... Sinä puhut ja minä katson silmiin pulpetistani ja jokainen sana saa mieleni selkeämmäksi. Huomaan kuinka sumu alkaa hävitä. Kysyt onko jotain jäänyt mieleen tai jotain mitä haluaisitte kysyä. Mä viittaan ja kysyn kaikkien nähden olisiko sulla aikaa jutella, kun tämä loppuu. Sinä vastaat yhdellä sanalla ja se riitti kertomaan tarpeeksi, niin kun sanoit. Mä jatkan vaan kuuntelemista ja olen vaan siinä hetkessä samalla, kun muutun. Kaikki sanat tuntui niin järkeviltä, niin tärkeiltä, oikeilta.

Tunti loppuu ja odotan, että englanninopettaja lähtee vielä. Ja mä kerron, että mulla on ollut vaikeaa yli puolet elämästäni. Olen tuntenut tuskaa paljon, vihannut itseäni ja halunnut vaan satuttaa itseäni kokoajan. Sä sanoit, ettet näe mussa mitään mitä pitäisi vihata. Sanot, että mulla on kauniit silmät, hiukset, olemus. Sanot, että olen vielä viisaskin.  Kerroin miten vihainen olen ollut jo pitkän aikaa. Sanoit, että älä anna vihan tulla. Kiellä sitä, älä anna sen hallita. Sano sille, että mene pois. Kerron jotain miten olen ollut itsetuhoinen. Kerroin myös syömisen ongelmista... "Sä oot ollu tosi vahva!" Kerron, että on ollut haaveissa osallistua nanoon. Kirjoittaa ne sanat kirjaksi. Sä sanoit, että se auttaisi muita. Sanoin, että on jo nyt auttanut, kun olen kirjoittanut blogeja. Mun pitää osallistua tänä vuonna! Sitten sä kysyt multa jotain uskonasioista, mitä ajattelen niistä. Kerroin, että oon oikeastaan vaan ollut isostoiminnassa mukana monina kesinä. Siinä lisää jutellessa sanoin, että on vaikea uskoa, kun on ollut niin paljon tuskaa elämässä kokoajan. Kysyt yllättävän kysymyksen... "Saanko rukoilla sun puolesta?" Mä suostuin siihen... Kysyin vielä, että pitääkö mun pärjätä nyt yksin. Sanoit, että tietysti ota kaikki apu vastaan mitä saat. Sanoit kuitenkin, että pystyn muuttamaan elämääni itsekkin. Mainitsit miten paljon olin oivaltanut asioita keskustellessa. "Me ollaan aika samanlaisia." Tuntuu hyvältä, kun joku ymmärsi mua kerrankin ja kuunteli mun kipeitä asioita ja vielä välittikin. Sanoit, että voin laittaa sähköpostia ja blogini osoitteen. Kysyin saanko halata. Halasin ja kiitin. Sanoit, että on hienoa huomata, että voi vaikuttaa toiseen syvästi omilla sanoillaan. "Pienin askelin..." Sanot mulle vielä ovella. Ja mä tunnen kuinka olen vahvistunut.

Kotimatkalla en kuuntele musiikkia kuten tavallista vaan annan ajatusten virrata lävitseni. Huomaan kuinka kaikki se sumu on kadonnut silmistäni. "Minä näen taas!" Tunnen kuin kaikki tuska olisi vaan kadonnut sisältäni. Oloni oli tyyni ja rauhallinen. Tuntuu kuin paha olisi väistynyt. Mä ajattelin tulevaisuuttakin. Mä olin jo melkein onnellinen. Muutama onnenkyynel jäätyy hiljaa poskilleni. Pieni hymy näkyy välillä kaulahuivin alta. Kaikki tuntuu olevan nyt paremmin. Mä mietin mitä jos... Entä jos en olisi mennyt kouluun sinä päivänä? Olisinko saanut silmiäni tästä sumusta ennen kuin se olisi tappanut minut. Sillä se oli jo niin lähellä... Olin jo niin väsynyt. Mun avunpyyntö pikkuveljeltä menikin eteenpäin. Tiesin ettei hän ole hylännyt mua.

Tänään en ole ollut paljon ollenkaan vihainen. En ole antanut sille valtaa. Jos viha on noussut olen kieltänyt sitä purkautumasta. Juttelin kuraattorille kuin toinen ihminen. Mä ymmärsin niin paljon, mä ymmärsin tärkeimmän. "Sun elämä on arvokas." Ja,  että mun pitää muuttaa elämääni. Saada parempi itsetunto, nähdä uusin silmin. Lopussa pyysin kuraattorilta jos pääsisin sinne syömishäiriöpolille... Kuraattori oli yllättynyt mun pyynnöstä ja tosi iloinen. Hän ei meinannut ymmärtää miten olin muuttunut näin paljon. Hän lupasi mainita kiitokset keskustelemani miehen vaimolle. "Hän on nyt pelastanut yhden ihmisen." Sanoi kuraattori. Niin se on. En tiedä kauanko olisin enää selvinnyt ja jaksanut... En varmaan enää kauaa... Laitan rippiristin kaulaan ja jatkan eteenpäin. Koska se on oikein. On oikein selvitä! Tämä uusi blogi on uusi alku minulle. Taisteluni paremmasta kaikkea pahaa vastaan. Tämä on myös kiitos sinulle... Ja tämä on teille, sillä tahdon, että teistäkin tulee ehjiä vielä joskus. Niin kuin minäkin haluan olla... Ehjä...

 

Olen ikuisesti kiitollinen sinulle,

näistä uusista silmistä.

Pelastit minun henkeni.

Ja sitä ei voi unohtaa,

ei voi koskaan unohtaa...

Sinä olet se Kotka,

josta puhut laulussasi.

Niin minä uskon.

Ainakin sinä olet minulle

se suojeleva kotka,

joka pelasti henkeni.